Kalavuosi 2002

Vätsärin talvisia maisemia

30.3-2.4 Vätsäri

Vanhat tutut Vätsärin maastot kutsuivat jälleen. Tällä kertaa tosin hieman kohmeisemmassa muodossa. Ajanpuutteen vuoksi tilasin kelkkakyydin Sanilan Raunolta. Mies ei itse päässyt viemään, vaan nakitti Kirakkajärven poromiehen (joku Semenoff) viemään. Hyvin päästiin perille, mutta paikkavinkit jäivät saamatta. Kyytittäjä oli kuitenkin mukava mies ja antoi vielä porontaljan lainaksi reissun ajaksi. Oli hyvässä käytössä. Mukana reissulla oli muuten Miikka ja isä.

Kalatuuri oli yhtä menevää kuin edelliselläkin Vätsärin reissulla. Eli paljon lupauksia, vähemmän saalista. Erityisesti harrien suhteen. Etukäteisveikkailujen nojalla niin varma Vuontisjärvi oli kuolluttakin kuolleempi. Yhden parin kilon hauen onnistuin morriin tartuttamaan, mutta mitään muuta järvestä ei tullut kovasta yrityksestä huolimatta.

Yhtä railakasta syönti oli 94 järvellä, jossa juttujen mukaan piti asustaa eväkästä toisensa vieressä. Vielä kun lunta oli jään päällä paljon, niin vettä nousi kairatuista rei'istä rutkasti jään päälle. Ei ollut herkkua liikahdella ja kairailla reikiä.

Edes Harrijärvi ei antanut kuin yhden onnettoman pienen harrin suurista toiveista huolimatta. Ahvenet kuitenkin pelastivat paljon pari lampea alhaalla päin. Aluksi kairailimme useamman kerran pohjaan, mutta kun paikka löytyi järven keskivaiheilta, niin ahvenia tuli kerralla puoli kauppakassillista suurimpien jäädessä jonnekin 300 grammaan.

Seuraavana päivänä kävimme vielä testaamassa vanhat reiät ja teimme pari lisää. Ahvenia tuli jonkin verran, mutta koko oli pienempää ja otti hitaampaa. Tässä välissä ollut yö oli muuten kohtuullisen kylmä. Sevetissä oli ollut lähemmäs kolmekymmentä pakkasta. Ei ihme, että pakkasi yöllä vilustuttamaan, vaikka oli kaikki vaatteet päällä.

Päivä meni jotenkin nopeasti ohitse eikä ehditty paljon pilkkiä liottamaan tai ainakin siltä se tuntui. Tosin iltapäivällä tuli laskettua mäkeä.

Viimeisenä päivänä kävimme ensin testaamassa Vuontisjärven puronsuun, josta löytyi herkullinen penkka ja sikamatala suu. Saalis oli kuitenkin tyhjää täynnä. Epätoivoissamme lähdimme vielä yrittämään välilampareelle, jonka piti olla tosi matala. Kairasinkin heti pohjaan.

Vettä kuitenkin löytyi keskeltä ihan mukavasti. Deadline alkoi pukkaamaan jo päälle, joten lopettelimme pikku hiljaa pilkkimistä. Saimme pari pientä harria ja jotain ihme imukuppikaloja (pieniä kuin mitkä). Isällä nyki, mutta hän ei onnistunut saamaan. Mutta mulla tärppäsi heti ja kalakin oli aika muhkea 46 senttinen harri. Saimme vielä pari mukavaa harria ja yhdet siimat katkaistua. Siis ihan hyvä lopetus muuten nihkeälle reissulle.

Kalalle lähdössä

28.4-2.5 Råstojauren ympäristö

Vätsärin heikon reissun siivittämänä lähdimme vielä yrittämään kunnon möhkäleharreja priimapaikoilta. Lauran sain houkuteltua matkaan. Harri arpoi, mutta päätti olla lopulta tulematta. Lieneekö aikaisemmat kovat reissut epäilyttäneet. Isällä kanssa hirvitti puuton ylänkö, mutta kovan maanittelun jälkeen hän uskaltautui mukaan. Miikka oli Englannissa ja estynyt tulemaan.

Ensimmäiset pari päivää meni pulkkaa kiskoessa sulaneiden maiden läpi. Oli aika hikinen urakka ja uskoakin kovasti koeteltiin. Kolmantena päivänä pääsimme viimein pilkille ja leirin mun vanhaan paikkaan.

Leirilampi antoi yllättäen raudun ja muutamia harreja. Kalat tulivat kuitenkin yksittäisinä tapauksina ympäri lampea. Isä ja Laura pyysivät kumpikin ennätysharrinsa mittojen ollessa 44 ja 43 senttiä. Mun kalat olivat hieman lyhyempiä.

Vettä oli paikoin jään päällä yli kumpparin varren verran. Ongelmana oli se, että purot olivat osin sulaneet ja työnsivät kaiken veden jään päälle. Lopussa jäät kyllä nousahtivat, mutta siinä vaiheessa hiihtelimme jo pois.

Isä halusi pyytää rautua, joten menimme kunnon rautujärville. Rautuja ei tietystikään kuulunut eikä näkynyt. Ainoastaan ruotsalaiset poliisit tulivat kelkoillaan myös pilkille. Naureskelivat vain meidän seikkailuille eivätkä jaksaneet edes lupia kysellä. Yhden mateen onnistuin välivedestä tartuttamaan pyrstöstä kiinni. Ei ollut silläkään paralla paljon kokoa.

Rautukeikka päättyi heikosti, mutta ehdimme vielä ottaa leirilammesta parit harrit. Aamulla samoista rei'istä oli tullut myös pari kalaa. Tyypillisesti tietyt reiät antoivat kalan ja muut eivät.

Valitettavasti pilkkiminen piti lopettaa tässä vaiheessa ja suunnata kohti kotopuolta. Yövyimme välillä ja hiihtelimme pääosan urakasta seuraavana päivänä. Loppuosa oli hieman vaikea, mutta perille päästiin. Tosin viimeiset puoli kilometriä avuliaan keinovuopiolaisen kyydissä.

Kesän 2002 suurin (52/1200)

21-23.5 2002 Ruotsin puolella

Juhannuksen aikataulu oli tiukka. Isän 50-vuotissyntymäpäiviä piti myös ehtiä juhlimaan. Siispä kalastusreissulle varattua aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti. Reissu suunnattiin jälleen Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan tällä kertaa ihan Råstojauren korkeudelle.

Paikkavinkki tuli tällä kertaa Rovaniemen suurelta harrinmetsästäjältä eli Mikkolan Karilta, joten kiitokset siitä. Tarkoitus olikin mennä viettämään leppoisaa juhannusta perusharreja väsytellen yhdessä Lauran kanssa.

Reissun aikataulu oli jo alunperin tiukka, mutta todella tiukka siitä tuli, kun auton laturi hajosi. Juhannuksena korjaajan saaminen on vaikeampaa, mutta niin se vain onnistui juhannuspäiväksi. Ensi alkuun vaikutti, että laturin hiilien vaihtaminen ei olisi auttanut. Myöhemmin huomasimme sen sittenkin toimivan.

Koska reissuaikamme oli päivällä vähentynyt ja auton toimivuudesta ei tuossa vaiheessa ollut takeita, niin päätimme heittää hyvästit ensimmäiselle vaihtoehdolle ja etsimme kartasta toisen joen.

Vaihtoehto ei ollut huono, sillä pian käveltyämme joen varteen, leirin pystytettyämme ja muonitettuamme 1.2 kiloa harrinruhoa makasi rannalla. Aika hyvin kesän ensimmäiseksi kalaksi. Tämä oli myös kesän suurin, mitä en onneksi vielä siinä vaiheessa tiennyt.

Sain vielä samana iltana kiloisen ja 1.1 kilon harrin sekä lukuisia haukia. Nämä kolme kalaa olivat vuoden ainoat kiloiset. Ei olisi uskonut silloin keväällä talsiessa.

Seuraavana päivänä tuli kaloja harvakseltaan. Tai haukia tuli paljon ja harreja harvemmin. Koko oli pääosin 40-46 sentin välissä eli ihan mukavan kokoista pötkälettä. Isot jäivät kuitenkin puuttumaan. Pusikot välissä aika pahat ja välissä siedettävät. Niin ja Laura onnistui parantamaan harriennätystään 45 senttiin.

Viimeisenä aamuna ehdin vielä ronkkimaan perholla esille kotikoskestamme kolme kivaa harria Lauran vetäessä teltassa sikeitä. Sitten oli jo aika kääntyä kohti autoa ja isän synttäreitä.

Silisjoen latvoja

24.-29.7 Kaldoaivi

Vuoden yksi pääreissuista oli tähdätty kesäloman alkuun. Minä, Miikka ja Laura olimme sen verran mukavuudenhaluisia tällä kertaa, että tilasimme menomatkalle lentokyydin Keskimmäiselle Silislompololle. Olimme lentovuorossa päivän ensimmäisenä, joten oli hyvät mahdollisuudet päässä ajoissa erämaahan.

Jo tullessamme tuuli oli hyisen kylmä, välissä satoi vettä ja pilvet etenivät alhaalla. Ei siis mitenkään lupaava lentämistä ajatellen. Lentopäivä aukeni sateettomana, mutta pilvet olivat edelleen matalalla. Pian saimmekin pelätyn puhelinsoiton lentokuskiltamme Asteljoelta - ei päästä lentämään vielä.

Mies kuitenkin väitti, että kolmen aikaan eli viitisen tuntia edempänä ilma on selkeytynyt tarpeeksi. Ees taas huopaamisen ja soutamisen jälkeen lentämään lopulta päästiin aika tasan kolmelta. Lentomies tunsi säänsä.

Lento oli yhtä kivaa kuin ennenkin eikä kestänyt kauan, kun olimme Silislompololla. Alkuheittelyt eivät antaneet mitään niin Miikalle kuin minullekaan. Vaihdoimmekin pian maisemia ylimmälle lompololle, jonne pystytimme leirin juuri ennen kovaa sadekuuroa.

Laura meni nukkumaan, mutta me kiersimme Miikan kanssa lompolon. Se paljastui kauttaaltaan aivan onnettoman matalaksi. Harreja tuli harvakseltaan suurimpien jäädessä jonnekin vähän päälle 40 senttiin. Yllättäen harrien ja haukien seasta nappasi yksi siikakin.

Löysimme kalastusreissullamme savustuspöntön, joten seuraavan aamun tehtävä oli selvä. Savukalaa oli saatava. Hyvältä maistui niin siika kuin harritkin.

Illan teemana oli ylävirtaan vasenta haaraa, kannaksen yli ja oikeaa haaraa alas. Laura seurasi haaroihin asti, mutta luovutti sitten ja palasi teltalle. Me jatkoimme sinnikkäästi ylöspäin, vaikkei kalaa tullut kuin muutama hullu ja kunnon paikkojakaan ei juuri näkynyt. Lompolot olivat vasemmassa haarassa onnettoman matalia ja antoivat yhden surkean hauen. Tosin Miikka näki ison kalan hyppäävän.

Ilta oli jo aika pitkällä kun vaihdoimme Gistapeljärven luusuan. Heti huomasi, että olimme tulleet pelipaikoille. Heittosija mikä tahansa, niin melkein aina kävi yrittämässä. Ylös tuli varmaan jotain kymmenkunta 40 sentin pinnassa olevia kaloja. Itselläni aika meni pitkälle vieheitä pohjasta kahloessa Miikan hoitaessa varsinaisen kalastuksen. Eli matalaa oli täälläkin.

Jatkoimme haaraa alaspäin, joka oli reilusti isompi kuin vasen kaverinsa. Emmekä ehtineet jatkaa edes pitkään, kun törmäsimme mukavaan parveen. Itse onnistuin typerällä värkkäämisellä katkottamaan heti alkuunsa siiman, joten Miikka hoiti jälleen kalanottopuuhan.

Tässä vaiheessa ilta oli jo aika pitkällä, joten tulimme vauhdilla viimeiset kilometrit. Nälkä painoi, kalaa tuli muutama ja putoukset olivat hienoja. Siinäpä loppuillan anti aika pitkälle.

Seuraavana päivänä oli paikan vaihto ylös ylängölle. Eli Isokivennokka kutsui jälleen. Suunnistus oli aivan perseestä, kun luin korkeuskäyriä huonosti eli etsimme reissulta joka ainoan rotkon. Välissä satoi vettä ja ilma oli hyytävän kylmä. Vauhti oli hiljaista ja ylängöllä oli sumuista. Siihenpä se päivä sitten menikin, vaikka matkaa oli alle kymppä.

Sen verran kuitenkin ehdimme yrittää, että nappasimme kotilammesta syömäkalat ja kävimme myös ottamassa pari kalaa 300 järvestä. Tyypilliseen Isokivennokka tapaan kokoluokka jäi alle 40 senttiin.

Illalla sumu laskeutui päälle maan. Aamulla ei enää sumu haitannut, mutta karmea tuuli ja vesisade suosittelivat telttalepoa. Eikä meillä ollut siihen sanomista. Kun tuuli viimein hiljeni siedettäväksi, niin lähdimme suurelle kierroksellemme.

Operaatio rautu epäonnistui kuitenkin surkeasti. 333 järvi antoi kyllä pari pienehköä taimenta lahjaksi, muttei muuta. Takapuolen järvet olivat sitten juuri sieltä. Ei paljon kotia kerrottavaa. Auringon paistaessa oli jopa lämmintä, mutta sen mennessä pilveen kädet olivat kohmeessa.

Vasta takaisin päin tullessa pääsimme kalan makuun lähempänä 300 järveä. Vaikuttaakin, että siinä ympäristössä on seudun parhaimmat paikat ainakin ihan ylängön huipun lähellä. Laura oli osoittanut teltalla kiitettävää omatoimisuutta ja oli onkinut kotilammesta useammankin kalan.

Aamulla ennen Suurta Kävelyä kävin vielä nappaamassa pari taimenta mukaan. Päivän kävelyllä pääsimme sitten Iivanajärvelle asti. Alussa vauhti oli hitaahkoa, mutta kunhan Laura vähän ärtyi, niin matkavauhtikin kasvoi. Iivanajärvellä yöpyminen tapahtui turkulaisten yms. lapinkävijöiden telttakylän keskellä.

Viimeisenä päivänä pääsimmekin jo sitten Sevettiin asti. Tai Laura jäi viitisen kilometriä ennen Sevettiä olevan tien päähän ja me Miikan kanssa reippaina poikina hilpaisimme juosten autoa hakemaan. Mukava reissu, vaikkei kiloharreja, rautuja eikä isompia taimenia näkynyt.

6.-10.8 Kietsimän ja Vaskon maastoissa

Kesälomalla piti vielä ehtiä toiselle reissulle. Tällä kertaa Laura ei tullut matkaan, vaan lähdimme pelkästään Miikan kanssa liikenteeseen. Matkan suunnaksi valittiin Kietsimäjoen yläosat.

Ensimmäisenä iltana ehdimme pyörää hyväksikäyttämällä Pahtajärvelle asti. Kämpän varsinainen avain oli vanhassa paikkaa piilossa, mutta uutuutena oli kiiltävä munalukko, jonka avainta ei löytynytkään. Eipä tuo menoa haitannut, vaan menimme Pahtajärven rantaan yöksi.

Kalaan emme sinä iltana ehtineet, mutta seuraavana aamuna kyllä. Itse järvestä emme saaneet kuin pari haukea. Pahtajärven luusuassa ja itse Repojoesta saimme kuitenkin pari ihan mukavaakin harria. Ei kuitenkaan lähelläkään kilorajaa.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus ehtiä pitkälle Kietsimän varteen. Rajavartion tupa katsastettiin ja todettiin olevan todella hienolla paikalla. Matka kuitenkin jatkui vielä jokusen kilometriä alavirtaan. Siinä matkalla ehdimme hiukkasen kokeilemaan. Herkullisilta paikoilta ei kuitenkaan tullut pari harria ja haukia kummempaa. Miikalla kävi sentään yksi iso vehkeitä katsastamassa.

Ensimmäinen varsinainen kalastuspäivä oli toivoa täynnä. Heti leirirannalta iskikin kala. Sen jälkeenkin tuli kalaa, mutta valitettavan harvakseltaan. Yhtä harria kohden sai ensi alkuun kiskoa varmaan kolmisen haukea. Sen jälkeen haukitiheys kuitenkin hiljeni, mutta harreja ei sen kummemmin näkynyt.

Harrejakin kuitenkin tuli sen verran, että mielenkiinto pysyi yllä. Suurimmat tykytykset sai aikaiseksi 4.5 kilon hauki, joka UL-tason vehkeissä tuntuu jo melkoiselta hyöryveturilta. Harreissa suurimmat jäivät jonnekin 40 sentin tuntumaan.

Menimme alaspäin aika reipasta tahtia emmekä jääneet turhaan nykyttämään. Välissä joki ahtautui aika tiukkaan kanjoniin siten, että kulkeminenkin oli hankalaa. Alaspäin kuitenkin päästiin jotain viitisen kilometriä. Viimeinen kilometri meni kyllä jo vähän pakonomaisesti, kun piti päästä katsomaan Pystykurkkiota. Ihan hienohan se oli. Poroaidan viertä oli helppo palata takaisin teltalle.

Päätimme lopettaa Kietsimäprojektin tähän ja suunnata kohti paratiisia eli Vaskolompolon autiotupaa. Matka eteni tällä kertaa sutjakasti ja pian kämppä siintelikin lähes täydellisen suunnistuksen jälkeen silmissä.

Lompolo antoi pari kalaa. Isoja näkyi ainoastaan vedessä. Siitä en saanut selvää, että oliko kyseessä hauki vai harri. Kävimme vielä alhaalla päin. Seuraava lompolo antoi ihan kivasti kalaa, mutta ei myöskään isoja. Kalastelimme vielä jokea jonkin verran alaspäin, mutta vain yksi harri ennen niin varmoilta paikoilta. Siinähän sitä jouti hyvällä mielin nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli jo suunnattava takaisin kohti autoa. Ilma kuitenkin tyyntyi ja tuikkirenkaat täyttivät lompolon. Ei niitä juuri tarttumaan saanut. Kunhan kävivät ärsyttämässä. Pari tuntia sai kuitenkin siihenkin uhrattua. Ei luovuttanut Vasko isojaan tälläkään kertaa.

Paluumatka tultiin lujaa. Kunto oli hyvä ja ilma sopiva reipasta kulkua varten.

Kummasti mieltä lämmittänyt harri "made in sweden"

27.-30.8 Råstojauren ympäristö

Viimeisen reissun suuntasin viime vuoden tapaan Ruotsin ylängöille Råston maisemiin. Miikkaa en saanut tällä kertaa mukaan, joten menin siis yksin.

Olin kohtuullisen aikaisessa liikenteessä ja ehdinkin kovalla rypistämisellä päivässä perille. Kunto oli selvästi kohdillaan. Välillä juttelin paikallisen poromiehen kanssa, joka otti aurinkoa kenturalla. Yllättävän hyvinhän tuo suomea tai pikemminkin meän kieltä höpötti. Sanoi lopuksi, että saatatpa ehtiä ennen sadetta perille, jos kiirettä pidät. Itse en aurinkoisella taivaalla nähnyt mitään merkkejä lähestyvästä sateesta, joten tyydyin vain hymähtämään moiselle.

Paria kilometriä ennen perille pääsyä alkoi tasainen vesitihku. Viimeiset kilometrit suorastaan lensin väsymyksestä huolimatta enkä kastunut pahastikaan vaikken jaksanut sadetakkia enää vetää päälle.

Kävin vielä heittämässä tyhjät pois parilla lähilammella ennen illan hämärtymistä. Ylös taisi tulla ainoastaan pari harria, joten kuulosti huolestuttavankin hiljaiselta.

Seuraavaksi päiväksi oli luvassa raudun pyyntiä. Nousin ensin korkealle ylängölle parille pikkulammelle, joissa ei ennustuksenomaisesti näkynyt mitään merkkejä. En kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoin eteenpäin talsimista kivihelvetissä päätyen pääkohteeseen.

Jokisuu vaikutti lupaavalta, mutta ei merkkejä pyrstökkäistä. Muuten siinä lähistöllä ei mataluuden takia kunnon heittopaikkoja juurikaan ollut. Kauempana oli heittopaikkoja, hienoja heittopaikkoja ja loistavia heittopaikkoja. Kaikille niille oli kuitenkin yhteistä, että ainoastaan heittokäsi ja henkinen kantti rasittuivat. Kävin kaikki potentiaaliset vieheet ja kourallisen epätoivoisiakin tapauksia rasiastani lävitse.

Seitsemän tunnin tyhjän tahkoamisen jälkeen luovutin homman ja kävelin kylmän kolseassa sateen tihkussa takaisin kohti telttaa. Heittelin menomatkalla yhdellä harrijärvellä ja onnistuinko pari kalaa saamaan. Mitään erikoisia yksilöitä ne eivät kuitenkaan liene olleet, kun eivät saaneet minua nousemaan raudunpyytämisen aiheuttamasta horroksesta. Saa nähdä, koska rautu puree tarjoamaani metallia. Pysykää linjoilla, projekti Rautu jatkuu.

Olin pystyttänyt tunnelitelttani länsi-itäsuunnassa pienen nyppylän päälle, kun siinä sattui olemaan tasaista. Paikkaa kyllä suojasivat rintuukset etelä- ja länsipuolelta, mutta muut suunnat olivat aika suojattomat. Illalla puhalteli vähän pohjoisesta, mutta ei mitenkään epätavallisen kovaa.

Syöpyteltyäni ja sulatellessani evästä teltassa maaten tuuli hieman koveni. Hymähdin kuitenkin itsekseni ja ajattelin, että siinäpä hakatkoon. Kyllä mun uuden uutukainen Hillebergini moisen kestää varsinkin, kun olin raahannut melkoisen kasan kiviä teltan ympärille.

Nukkuessani totesin alitajuntaisesti, että aika kovasti tuo tuuli tuntuu hakkaavan teltan kylkiin. Käänsin kuitenkin vain kylkeä ja jatkoin unia. Heräsin yhtäkkiä siihen, että mun metrin korkea telttani löi vasten kasvoja. Tuuli oli kasvanut aidoksi myrskyksi ja painoi teltan ihan maata vasten.

Säntäsin ulos tutkimaan tilannetta. Ulostuloaukko oli tuulta vasten, joten meno oli hieman hankalaa. Tuuli oli repinyt kaikki tuulen puoleiset narut irti kivistä huolimatta. Kiristin narut parhaani mukaan ja kannoin tueksi isommat kivet.

Nukkuminen oli tämän jälkeen hieman heikompaa valtavaa pauketta ja teltan kestämistä ihmetellen. Toisen kerran herättyäni teltta löi taas epäilyttävän matalalle. Kävin ulkona tarkastamassa tilanteen ja huomasin yhden naruista katkenneen.

Loppuyö menikin torkahdellessa ja seinää tukien. Vehkeet säilyivät kunnossa narun katkeamista lukuunottamatta. Epäilin yöllä kaarien menneen vähintään banaaniksi, mutta vain pieniä taipumia oli havaittavissa. Sen ainakin opin, että tukikivistä ei ole mitään iloa, elleivät ne ole niin isoja, että raavas mies jaksaa juuri kantaa.

Aamu oli jo ihan kaunis ja päivä aukeni tuulettomaksi ja aurinkoiseksi. Tunturissa kelit vaihtuvat varsin nopeasti.

Viimeinen täysi päivä oli pyhitetty harrinkalastukseen. Kävin tarkastamassa viime vuoden paikkoja, mutta aika tyhjää oli siellä päin. Merkkejä isoista leireistä oli kyllä nähtävissä, joten ehkäpä pyyntipaine oli tehnyt tehtävänsä.

Ihan tyhjää ei kuitenkaan tarvinnut heitellä, vaan aina silloin tällöin nappasi. Ei kuitenkaan kiloisia. Vaihdoin paikkaa ja kävin tarkastamassa viime vuotisen hotspotin. Tälläkin kertaa paikasta tuli kolme neljä harria peräjälkeen, joten siihen oli hyvä tyytyä ja lähdin teltalle välipalalle.

Päätin vielä käydä muutaman kilometrin päässä olevalla lammella koittamassa muutaman tunnin repäisyn, josko harri olisi siellä otillaan. Alku ei ollut kovin repivää otiltaan, mutta heti perään hyvännäköisesti kaventumasta sain pari hienoa harria, joista toinen oli reissun suurin 46 senttinen.

Yhdessä niemenkärjessä pääsin kuitenkin kurkistamaan hetkeksi kalamiehen paratiisiin. Reilun puolen tunnin sisään käytin maalla noin kahtakymmentä 35-45 sentin harria. Olisin saanut siitä enemmänkin, mutta kävin paikan nopeasti lävitse ja testasin vielä muutamaa lähellä olevaa paikkaa saaden niistä parilla heitolla noin pari kalaa. Jouti nukkumaan - hyvillä mielin.

Heräsin aamulla aikaisin vielä yhteen rypistykseen. Kävin testaamassa läheltä vielä yhden kulman, jossa en koskaan ollut aikaisemmin käynyt. Ranta antoi 2.5 tunnin heittelyllä vähän vajaa kymmenen reilut 40 senttistä harria. Välissä tyyntyi ja harreja tuntui kävi harvakseltaan pinnassa. Isoja sellaisia. Ei niitä kuitenkaan tuikeista saanut sen kerran kun niihin Lotolla ylsi.

Utuisen aamun jälkeen heikki tuulen viri tyyntyi ja päivä lämpeni. Takaisin talsiessani lammet ja jopa Väylän järvet olivat täysin tyyniä. Sielussa teki äärimmäisen pahalta lähteä juuri nyt kun pystyi sielunsa silmin näkemään valtavien evällisten pyörähtelevän pintaruuan perässä. Mutta ehkäpä ensi vuonna uudestaan.