Paluu Hiljaisuuden joelle 8.-10.7.2005

Vuonna -98 kävimme Hiljaisuuden joella. Tiesin palaavani sinne taas joskus, mutta ehkä odotin sen tapahtuvan aikaisemmin. Joka tapauksessa seitsemän vuotta myöhemmin piti keksiä reissukohde isälle ja Miikalle. Aikaa oli vain reilu viikonloppu, joten minnekään kauas ei voinut lähteä. Tällöin mieleen juolahti vanha tuttu paikka pohjoisesta. Tätä ei tarvinnut paljon vääntää vaan idea oli välittömästi myyty.

Suurin mietintä reissuvalmisteluissa kohdistui siihen, että lähdemmekö perheen vanhalla Miikan käytössä olevalla Pösöllä, jossa jokainen mahdollinen laakeri rouskutti epämääräisesti vaiko vanhalla ja moottorin osalta hieman kenkutelleella isän Jettalla, joka oli myös vuosimallia kuokka ja Jussi. Valitsimme Jetan joka toimikin ihan hyvin. Mitä nyt lämmöt nousivat hiljaisessa ajossa turhan korkealla, jonka takia lämmitintä piti pitää täysillä alkumatkasta. Eihän siinä muuta, mutta kun ulkoilman lämpötila oli lähempänä 30 astetta, niin sisällä ei kylmä luita rikkonut. Toisekseen kuskin puolen sivulasi piti viritellä sellaisella pölkkyviritelmällä ylös, että siinä olisi muotoilun ammattilaiset olleet ihmeissään. Mutta mitäpä noista, auto toimitti meidät kiltisti perille ja takaisin, joten se hoiti osansa kuten pitikin.

Itse kävely on lyhyehkö, mutta maasto vähän raskas. Miikka oli ihan dieselkunnossa eikä meikäläinenkään parhaassa tikissä ollut. Maratoniin harjoitteleva Pekka kuitenkin pysyi perässä oikein kiltisti eikä saanut edes hikeä kunnolla pintaan.

Alkuilta lämmitellessä

Matka meni ihan lopun pientä koukkausta lukuunottamatta sujuvasti. Teltan kasauksen ja eväiden keiton jälkeen oli aika aloittaa pääohjelmanumero. Itse aloittelin lähinnä kuvauspuuhilla Miikan ja isän kuvaillessa. Kalaa tuli oikeastaan alussa melkoisen nihkeästi. Harrit olivat vähän hukassa, mutta pikku tammukkaa sentään jonkin verran. Ilta oli kuitenkin sen verran pitkällä, että isä lähti aika pian nukkumaan ja Miikka vähän perässä. Minäkään en viitsinyt jatkaa pitkään, vaan kunhan nautiskelin vähän aikaa ja yritin isompaa taimenta streamereilla, mutta sain vain lähinnä muutaman harrin. Löysin sentään aika tuoreen leiripaikan ylempää. Yleisesti ottaen sieltä on harvinaista löytää tuoreempia tulipaikkojakaan. Tälläkään kertaa ei sentään löytynyt mitään jälkiä kalastuksesta lähiaikoina puhumattakaan että olisi siellä ihmisiä nähnyt. Jotenkin siellä kanjonissa louhikkojen keskellä tuntee aina olevansa rauhassa.

Teltalle mentyäni Miikka mainitsi saaneensa mukavan harrin ihan läheltä telttaa niskalta. Minäkin käväisin siinä ja parin minuutin heittelyn jälkeen sain yhden mukavan kalan. Seuraavan päivän tarkistelut kertoivat, että kala oli nähtävästi ollut lähes täsmälleen saman kokoinen ja samasta paikkaa. Joko sama tai sitten sen kaksoisveli/sisar eiku veli kun oli niin iso harjas.

Seuraava päivä aukeni kuumana ja huolehti siitä, että porukka ei loju liiaksi teltassa. Aamupalan jälkeen olikin hyvä suikaista jokeen uimaan. Myöhempien tietojen mukaan pohjoinen oli tuohon aikaan lämpimin paikka Suomessa. Jokivesi oli kohtuullisen lämmintä, joten uiminen oli jotakuinkin miellyttävää. Joessa oli sillä kohtaa kiva kolmen metrin monttu, jossa oli hyvä polskia. Uimista harrastettiin myös seuraavanakin aamuna. Piristi kummasti paahtavassa säässä.

Lämpötilan huomasi myös siten, että en muista koskaan juoneeni kalastuspäivän aikana niin paljon. Yhteismäärältään useita litroja. Ehkä jotain viiden kieppeillä.

Ylävirran suuntaan

Kalastusta jatkettiin ylävirtaan siitä mihin se eilen lopetettiin. Kun perhot löytyivät kohdalleen, niin harria alkoi nousemaan. Isä kalasteli lähinnä mato-ongella ja sai erityisesti harreja huomattavasti harvemmin. Tammukoita niinkin. Ohitimme ison suvannon ja yläpäästä nivajaksolta alkoivat todelliset harrikarkelot. Saimme useita kymmeniä harreja koon ollessa ihan pienistä jonnekin neljänkymmenen sentin tienoille. Mutta sellaista hyvää mitallista tuli paljon. Otimme muutaman syömäkaloiksi, mutta muut sai mennä. Niissä helteissä varsinkaan harri ei säilyisi pitkään.

Kulku oli paikoitellen jo hankalaa tässäkin ja isällä kun ei ollut kahluusaappaita, joilla hankalia kohtia olisi voinut kahlata alussa, niin hänpä päättikin harrastella yhdessä kohtaa kalliokiipeilyä. Minä havaitsin tämän alavirrassa siten, että ylhäältä tuli valtavasti loisketta putoavien kivien muodossa, ähkimistä ja lopuksi valtava kivien ja miehen tippumisesta seuraava rojahdus. Kaikki oli kuulemma kuitenkin ihan kontrollissa. Niinpä joo.

Syömätauko pidettiin putouksen juurella. Paistelimme ja keittelimme varmaan lähemmäs kymmenkunta kalaa. Isä rakensi nerokkaan liukuhihnasysteemin ja paisteli meille kalaa ja söi itse suurimman osan keitetystä ja osoitti uskomatonta kykyä ahtaa äärimmäisiä määriä kalaa sisäänsä. Tämän jälkeen Miikka ja isä menivät uimaan mun passatessa. Putouksen alapuolinen pohjaton monttu jotenkin hirvitti. Isä on kova uimari ja yritti sukeltamalla löytää pohjan, mutta pitkän yrityksen jälkeen tuli pintaan ja totesi, että ei löytynyt. Että eiköhän siinä ainakin yli kymmenen metriä vettä ollut. Totuttuun tapaan kaloista ei siinä näkynyt merkkiäkään.

Putouksen yläpuolella homma muuttui jo etukäteistietojemme mukaan todella hankalaksi joen ahtautuessa kapeaan kanjoniin. Heti putouksen yläpuolella oli jyrkänne, jota ei oikein pystynyt kiertämään yläpuolelta vaan sen juuri ja juuri pääsi kahlaamalla ja jyrkännettä pitkin roikkumalla. Isä osoitti taas läheistä sukulaisuussuhdetta apinoihin ja roikkui ohitse hankalasta paikasta.

Hankalia maastoja

Tämän jälkeenkin oli tiedossa runsaasti pahoja kivikoita, jyrkänteitä ja hidasta etenemistä. Mutta toisaalta myös joki oli upea useine pienine putouksineen ja paratiisimaisine pooleineen. Harrit loppuvat täysin putouksen yläpuolella, mikä näkyy siinä, että tammukoita on joka paikka täynnä ja ne sitten iskevät vihaisesti. Erityisesti mulla oli suuria ongelmia saada kaloja tarttumaan. Vaihtelin vaappuja, lippoja ja vaikka mitä ja aina sama juttu. Valtavasti iskuja, mutta vähän tartutuksia.

Miikalla onnistui paljon paremmin ja se melkeinpä veti parisen kalaa mun yhtä vasten. Isäkin veteli mato-ongellaan kalaa tasaisen hyvin. Miikan toimivin ase oli Lordi-vaappu. Vaihdoin itsekin oman kappaleeni ja se toimi todella hyvin.

Ilta oli jo kääntynyt yötä vasten, eteen tuli taas melkoisen hankala kohta, isältä loppuivat madot. Siispä päätimme kääntyä takaisin kohti leiriä. Sitä ennen Miikka kuitenkin vetäisi kymmenkunta kalaa yksiltä jalansijoilta ja oikeasta yhdestä tietystä kohtaa. Minäkin ohi kävellessäni nappasin siitä vauhdissa yhden kalan. Näiden sessioiden jälkeen olikin mieli tyytyväinen, kun saapastelimme kohti leiriä.

Tammukoista otimme suurimman osan illan jo viilentyessä, jolloin kalatkin säilyivät hyvin. Kaivoin kaloilla hyvän maakuopan, jossa ne säilyivät seuraavaan päivään asti jääkaappimaisissa olosuhteissa eli siihen lämpöön todella hyvin.

Tällä kertaa telttapaikka oli taiten valittu, sillä kukaan ei pahemmin valittanut huonoa selänsijaa. Edellisellä kertaahan se oli ollut todellisessa pirunpellossa ja isän ekana rynnättyä röhnöttämään sinne paikkoja ei hirveästi enää ollut. Kun mainitsimme asiain tilasta herralle, niin totesi, että ei muuta kuin makaamaan, kyllä selkä sijan löytää.

Aamu aloitetaan uimalla

Seuraavana aamuna ryntäsimmekin jo vanhasta tottumuksesta uimaan ennenkuin kalastus kutsui. Virkistys oli taattu.

Kalastus aloitettiin vanhalla rytmillä ja tällä kertaa alaspäin. Tällä kertaa oli tarkoitus kerätä harrit kotiin kuin lähikaupan kylmätiskiltä. Mutta kalastus ei ole koskaan itsestäänselvyys. Mustat pilvet alkoivat kiertelemään ympärillä ja kala meni erittäin araksi. Pian ukkoskuurot räimivät ympäriinsä ja joutui pitämään vähän taukoa. Isä ei ollut viitsinyt lämpimien kelien myötä ottaa sadevaatteita mukaansa ja menikin telttaa koisimaan kuurojen ajaksi.

Sade ei sitten oikeastaan lakannutkaan koko päivänä, vaan aina edellisen kuuron loppuessa oli vähän taukoa ja tuli seuraava. Syönti oli vähän nihkeää koko päivän, mutta harria tuli varsin tasaiseen tahtiin. Sen verran, että saatiin videokuvauksiinkin hieman actionia. Tällä kertaa minä olin kuningas Miikan jäädessä jäännöspaloille yhdessä isän kanssa, jonka kalusto oli päässyt virvelipuolella haprastumaan ja tulokset näkyivät ihmeellisinä kalustohäviöinä ja kommelluksina.

Mun päivä kuninkaana sai kivan kruunauksen, kun kiskaisin samasta poterosta pari 35-40 haarukkaan tipahtavaa taimenta. Toki mulla oli vähän kutina, että olisi päästy reissulla kilotaimentakin väsyttämään, mutta tällä kertaa sellaista ei sattunut kohdalle. Nämä kaksi kyllä taistelivatkin sitten ihan kiitettävällä tempolla.

Ei ollut jäljellä enää kuin loppumuodollisuudet ja paluu takaisin autolle. Hiljaisuuden joki oli taas näyttänyt hyvät puolensa ja saanut kalastajan nauttimaan pohjoisen jylhästä luonnosta ja miksei kalastuksestakin. Kalaakin sieltä saa aina joko hyvin tai erittäin hyvin, mutta harvemmin mitään isoja. Mutta Hiljaisuuden joelle ei mennäkään parantelemaan ennätyksiä, vaan nauttimaan muuten vain. Ja joelle palataan taas, kun se kutsuu. Ei varmaankaan ensi vuonna eikä seuraavana, mutta jonakin päivänä vuonna x joku toteaa, että lähdetäänkö ja silloin mennään.

Ai niin, sääskiä ja mäkäriä oli ihan perkuleesti ja ainakin mulle ne antoivat turpiin 10-0. Reissun jälkeen naamari ei ollut ihan yhteiskuntakelpoisen näköinen.