Hiljaisuuden joki 17.8-21.8.1998

Jokaisella kalastajalla tulisi olla oma hiljaisuuden joki. Paikka, jossa tuntee olevansa kaukana sivistyksessä, rauhassa hälinästä ja kaikesta kiireestä. Paikka, jossa luonto on lähellä - tunkeutuu tajuntaan. Meidän oma hiljaisuuden jokemme sijaitsee kaukana pohjoisessa kurujen ympäröimänä. Harva on koskaan siitä kuullutkaan, missään sitä ei ole mainittu, rannalla ei näy jälkiä ja nuotiopaikatkin ovat harvassa - lieneekö joskus joku lappalainen kahvivetensä keittänyt.

Alkuperäinen ajatus oli lähteä onkiretkelle suurten tummien tammukoiden purolle, mutta ajatus ei herättänyt vastakaikua - lähinnä kai 8 kilometrin kävelymatka suota pitkin hirvitti. Isän jo tultua Norjasta töistä lomille jollekin pilkahti ajatus vierailla jälleen tällä salaperäisellä joella, jossa olimme käyneet viimeksi viitisen vuotta sitten. Sitä ideaa ei tarvinnut hehkuttaa, se syttyi heti.

Laitoimme auton parkkiin pois ihmisten näkösältä metsän suojiin ja heitimme reput pykälään. Jonkun tunnin pikaisen taivalluksen jälkeen määränpää kohisi korvissa vaan ei suostunut tulemaan näkösälle. Suunnistukseni toi meidät parisataa metriä ylävirran puolelle, joten vähän matkaa täytyi kiipeillä rannan kallioilla päästäksemme vanhalta leiripaikalta pienen sivujoen suulta. Reput maahan saatuamme vavat olivat heti käsissä. Leiripaikan kohdalla on makea suvanto, jossa asustaa tammukoiden ja harrien armada - siiankin olen joskus perhovavalla siitä noukkinut. Yllättäen ensimmäisen kalan saannissa kului hetken aikaa, kun harrit vain näykkivät tarttumatta paremmin.

Ensimmäisen illan kalastus

Isä otti mato-ongen ja pyörähti alavirran suuntaan: hän on nimittäin vannoutunut mato-onkimies. Me hyökkäsimme Miikan kanssa ylävirtaan päin. Miikan perhokalastus ei ollut oikein lähtenyt sujuakseen, joten päätimme ottaa viiden minuutin tiiviskurssin. Edellisestä reissusta tiesin, että kotisuvannon yläpuolella olevassa virrassa asustaa aina harriparvi. Makailin yläpuolen kalliolla ja neuvoin Miikalle minne March Browninsa uittaa. Eipä aikaakaan, kun Miikka väsytteli ensimmäistä harria, hetken päästä toistä, kohta kolmatta jne.. Arvelin, että mies on tainnut päästä juonesta kiinni ja lähdin käppäilemään ylävirran suuntaan omia poteroita etsimään.

Mutkan takana könkään alla oli putama, joka näytti kokeilemisen arvoiselta. Pari heittoa ja sitten nasahti. Kala syöksyi alavirran suuntaan hirveetä vauhtia ja minä perässä. Rannat olivat sillä kohdin tosi pahat liikkua, joten jäin jälkeen. Siimakin kiertyi kivien ympäri ja löystyi - karmee pettymys iski päälle: kala irti. Kelaillessani löysiä hoksasin yhtäkkiä, että kala on edelleen kiinni ja aika väsynyt. Uitatin sitä vielä putaman alemmas, koska rannat olivat näillä kohdin surkeat kalan ylösottoa varten. Olin jo huutanut Miikalle apuun tässä vaiheessa - sillä volyymillä, että ymmärsi jotain suurempaa olevan tekeillä. Mehän emme kuljeta haavia juuri koskaan matkassa - enimmäkseenhän siitä on vain haittaa, kun ramuaa pusikoissa. Siispä uitin kalan lähellä rantaa ja Miikka kopaisi sen maalle. Olihan uskomattoman nätti taimen - pienen joen valtias. Siinä vaiheessa tunnelmat olivat sen verran endorfiinipohjaiset, että liikuin jossain lähempänä pilviä kuin maanpintaa.

Pakollisen kuvaustauon jälkeen lähdimme jatkamaan vielä illan kalastusta Miikan kanssa. Isä tuli jo alavirran suunnasta ja oli kuulemma saanut neljä kalaa samasta kohtaa. Hänen vetäessä hirsiä teltassa me kepittelimme useamman harrin ja tammukan ylävirran suunnalta. Mie sain kalani pienellä ruskealla streamerillä ja Miikka kalasti uskollisesti March Brownilla. Isomuksia emme enää saaneet, mutta ei sillä mulle enää ollut väliä - ilta oli jo täydellinen.

Harripotero löytyi

Seuraavaan aamuun heräsimme heleässä auringonpaisteessa. Pistimme ahkeraan lenkkiä poskeen, jotta jaksaa päivän mittaan nostella räpylää ja viuhautella vapaa päivän kalastussessiolla. Niin - isä tietysti tyytyi kasvikunnan antimiin: hän kun lihatuotteisiin suostu koskemaan.. Kalastelimme Miikan kanssa parttiona eteenpäin, kunnes törmättiin oikeaan harrien emäparveen. Pienen sivujoen alapuolelle muodostui vauhtiaan hiljentävä vuolle, jossa asusti varsinainen populaatio. Paljastui, että isä oli saanut tästä nimenomaisesta paikasta eilen ne neljä kalaa. Miikan kanssa me revimme vielä 11 lisää. Koko jäi alle 35 sentin, mutta olihan uskomattoman hauskaa. Alla väsytyskuva kyseisestä paikasta. Vapa näkyy tosin hieman heikosti, mutta kaarella se on.

Hieman alempana joki haaraantui kahtia; minä ja isä menimme oikeaa haaraa ja Miikka vasenta. Isä oli taas varautunut reissuun mato-ongella. Meidän haara oli matala ja nopeasti kalastettu. Jokien yhtyessä vasemman puolen miestä ei näkynyt. Isä pisti makuulle: Norjan raskaat työpäivät väsyttivät vieläkin. Ruohikosta ei näkynyt kuin kumpparin kärjet ja kuului hirveä tuhina. Siinä paikalla sattui juuri olemaan harriparvi, joita sitten väsyttelin tasaiseen tahtiin. Kolmannen väsytettävän kohdalla isäni hermot viimein pettivät ja hän nousi kuvaamaan minun seuraavaa väsytystä.

Minun piti uittaa ja uittaa kalaa kun kameran tekniikan kanssa oli ongelmia(lue: yritti selvittää miten se toimii). Yllytin isääkin, että koita se siekin tätä perhovapaa, kun kalat tuntuvat tästä tykkäävän. Isä ei ollut oikein innostunut, mutta suostui viimein. Eihän se tietenkään mitään ystävällisiä neuvoja suostunut noudattamaan - jääräpää kun on. Se yritti rikkoa heti kaikki perhonheittoennätykset. Alkoi jo kaduttamaan, kun en vaihtanut ottiperhoani huonompaan; välissä perho riipi takustan pensaikkoja ja välissä se yli tuhannen sykkyrällä vedessä. Aloin jo vähän sovittelevasti vihjailemaan isälle, että jos vaikka kotona sitten harjoiteltaisiin... Kaipa se sitten ymmärsi vihjeen tai katsoi muuten tehtävän toivottomaksi ja niin minä pääsin huohahtamaan ottiperhoni suhteen. Tähän päättyi mato-onkimiehen opetuksia numero yksi.

Jälleen kiinni...

Miikkakin suostui viimein tulemaan: kertoi törmänneensä parveen omalla tahollaan. Jatkoimme matkaa alavirran suuntaan saaden kalan sieltä toisen täältä, mutta emme törmänneet kuitenkaan alkumatkan veroisiin parviin. Mato-onkeen ei oikein napannut, mutta sinnikkäällä yrittämisellä isä sai viimein napattua pari kalaa. Tarpeeksi pitkälle kun taivallettiin, niin alkoi nälkäkin ilmoittelemaan olemassaolostaan - runsaasta lenkin haukkomiseta huolimatta. Syönnin jälkeiselle iltakalastussessiolle me lähdimme Miikan kanssa alavirtaan isän häipyessä mato-onkensa kanssa ylävirran suuntaan. Kosket olivat alavirran suunnassa syvempiä emmekä oikein löytäneet ottipelejä. Eräällä suvannolla maikkuivat isot pedot, mutta ne eivät noteeranneet pyytöjämme muutoin kuin häipymällä paikalta. Isäkään ei ollut omalla suunnalla yhyttänyt kummoisempia tuloksia, joten telttaan mennessä itsekunkin ajatukset olivat jo varmaan suuntautuneet huomispäivän köriläisiin. Siinä se yö sitten vierähti kunkin väsytellessä unissa omia petojaan.

Kolmantena päivänä sade löysi meidät ja me kalat

Aamu aukeni sadetta lupailevana. Murkinan jälkeen katselimme karttaa ja päätimme lähteä katsomaan onko ylängön järvillä rautua. Nakitin isän vetovuoroon, kun halusin välissä olla tahdoton perässähiippailija. Yritti se selitellä, että hyvin sie olet suunnistanut ja niin edelleen, mutta ei armoa. Puolimatkassa taivaalta pirskahti muutama sadepisara ja tuulikin oli tässä vaiheessa kovan puoleinen. Isä alkoi tässä vaiheessa jänistämään ja arveli pessimistisenä, että kohta joudutaan sateen alle, ja olisi parasta varmaan palata takaisin teltoille. Tämä kuulosti ihmeelliseltä, sillä isä on aina ollut perheemme yltiöoptimisti. Oli tainnut Norjan tiukka työ nujertaa hieman optimismia.

Pian aikaa olimme järven rannassa ja aloitimme toiverikkaana heittelyn. Tuuli puski juuri tätä rantaa kohden joten vieheitä oli hiukan vaikeaa saada lentämään. Aluksi mitään ei kuulunut, mutta eipä meillä ollut odotuksiakaan. Yhtäkkiä isä kuitenkin suureksi yllätykseksi parkaisi, että hänellä on jokin möykky kiinni. Yllätys oli vielä suurempi kun rannalle lingottu möykky paljastui siiaksi. Seuraava heitto ja seuraava kala oli kiinni - siika ja koko puoli kiloa ja tietysti isällä. Mie ja Miikka venyttelimme siikaparkojen leukavärkkejä enemmänkin, mutta vain vedessä - maalle asti ne eivät suostuneet tulemaan. Heittelimme rantaa eteenpäin. mutta emme löytäneet enää parvea. Takaisin palatessa sain minäkin yhden siian, jottei isäni nyt vallan päässyt elvistelemään.

Alemmat järvet paljastuivat onnettoman mataliksi lätäköiksi, joissa ei luultavasti eväkkäitä asuskellut. Tässä vaiheessa alkoi se pessimistin odottama sade, joka sitten jatkuikin koko yön pieniä taukoja lukuunottamatta. Viheltelimme Singin in the Rain (herranjestas ei nyt sentään) ja naahuilimme hiljaisuuden joellemme. Joki oli tässä kohtaa yhtä suurta suvantoa eikä järin herkullisen näköistä. Oli siinä välissä yksi pieni niva, jonne me kokoonnuimme pyytämään suuria taimenia: pian vapani jytisikin siihen malliin, että pienen joen valtias 2 olisi tutustumassa punottuihin siimoihin. Pettymys oli hirvittävä, kun kala paljastuikin puolentoista kilon haueksi - se siitä valtiaasta.

Viehe otsassa

Isä vaihtoi näillä kohdin virvelin takaisin mato-onkeen. Totesi vain, että tämä virvelin heittäminen on vähän turhan sydämellekäypää touhua. Uudella avokelalla heittely ei vielä oikein luonnistunut - vilkut pakkasivat lentämään kerta toisensa jälkeen turhan lähelle vastarannan tiukoja pajupuskia. Näillä kohdin joen yli kahlaaminenkaan ei olisi oikein onnistunut , kun luoja oli ripotellut vettä vähän reilummin . Kalastimme Miikan kanssa virveleillä, kun kumpikaan ei jaksanut tiuhassa sateessa alkaa virittämään perhovapaa.

Edessä oli jälleen isompi suvanto, jonka ohitimme sujuvasti reunusharjua pitkin kävelemällä. Kosken niska oli tosi herkullisen näköinen; niinpä hetken heittelemisen jälkeen olikin reilunkokoinen hauenreppana kiinni. Uittelin sitä vähän aikaa ees taas toivoen, että se itse tajuaisia irroittautua vieheestä eikä minun itse tarvisi alkaa sorkkimaan sen purukaluston seassa. Kun hauki ei kerran osoittanut minkäänlaista yhteistyöhalukkuutta, aloin nostamaan sitä kuivempaan elementtiin(ei edelleenkään haavia..) Juuri kun vapani oli äärimmilleen jännittynyt kala pääsi irti ja viehe sinkoutui otsaani ja jäi siihen roikkumaan. Onneksi se kuitenkin irtosi ilman suurempia kirurgisia toimenpiteitä - näin kalastus saattoi jatkua.

Taivaalta jatkuvana virtana valuva sade hillitsi suurempia kalastushimoja, mutta kalastelimme pikkuhiljaa alavirtaan kohti leiriä. Täällä ylävirran puolella ei asusta luultavasti ollenkaan harreja, ei me niitä ainakaan olla koskaan saatu. Välissä oleva 3-4 metrin putous toimii varmaankin porttina. Kosket olivat täällä ylhäällä pääosaltaan rajuja ja erittäin rajuja. Kalastus oli työlästä, kun piti jatkuvasti kiivetä ylös alas. 20 metriä edetäkseen piti mennä välissä 50 metriä, kun joutui kiertämään korkealta kallion kautta. Pysyipähän ainakin pohkeet kunnossa.

Kalaa alkoi tulemaan jatkuvalla syötöllä - hyvän näköisistä paikoista saattoi tulla kaksi kolme kalaa putkeen ja vielä useampi käydä yrittämässä. Oli jännä kalastaa, kun kello oli yksi yöllä, vettä roimi niin perkeleesti ja kalaa tuli, kun vain jaksoi nostella. Huomioonpantavaa oli, että matoon ei oikein ottanut; me veimmä vavat vääränä kalaa isän onkiesssa samasta poterosta siima löysällä. Vaikka syönti oli hyvä lopetimme kalastuksen siltä yöltä, kun kuiva teltta alkoi tuntumaan paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tähän päättyi Mato-onkimiehen opetuksia numero kaksi. Epäilyksen siemen oli kylvetty. Ihailimme harjujen päältä putousta, yritin ottaa kuvia, jotka eivät valitettavasti onnistuneet turhan tumman kelin takia.

Pudonneen lahkeen tarina

Sodankylässä tehdessämme muonatäydennystä isä tuli salaperäisesti myhäilen säästökuopasta ja kehui tehneensä kuukauden ostoksen. Mehän tietysti utelemaan, että mikähän se kuukauden ostos mahtaa oikein olla. Oli kuulemma hieno sininen sadeasu, jonka sadekangas oli niin mahdottoman pehmeää; hyvän kokoinenkin se oli ja ennen kaikkea ei maksanut paljoa. Isä painotti nimenomaan tuota "ei maksanut paljon" -näkökohtaa. Olihan se kyllä Kiinassa tehty, mutta miksei silti hyvä mekin myöntelimme.

Sateen alkaessa isäni tietysti laittoi uuden hienon kiinalaisen sadeasun ylleen. Ensimmäinen takaisku tuli parin tunnin pusikoissa römyämisen jälkeen: sadehousuihin tuli pieni repeämä haarojen kohdalle. Illan kääntyessä yön puolelle repeämä sadeasussa paheni, kunnes väistämätön tapahtui: Lähellä leiriä lahje irtosi kokonaan. Siispä tarinan opetus on, että varo kiinalaisia sadeasuja, jotka eivät maksa paljon...ja vaikka ne maksaisivat vähän enemmänkin.

Mies ja lahje(ja kiinalaiset sadehousut)

Nuotiolla oli mukava lämmitellä ja kuivatella hieman kastuneita vaatteita. Sadekin ymmärsi lopettaa yksitoikkoisen vuodatuksensa siksi aikaa, että saatiin vaatteet suhteellisen kuivaksi. Heti kun sukelsimme teltan syövereihin yksitoikkoinen rummutus alkoi jälleen. Seuraava aamuun(päivään..) herätessä aurinko paistoi jälleen heleästi niinkuin koskaan ei olisi satanutkaan.

Ylpeys käy lankeemuksen edelle

Tarkoitus oli mennä onkimaan pienelle sivujoelle tammukoita, mutta laiskuus oli vallannut itsekunkin mielen, joten tyydyimme heittelemään leirin lähellä. Edellisellä reissulla tuli todettua, että pienessä sivupurossa oli käsittämätön tammukkakanta. 25 senttinen oli jo jättiläinen siinä johkassa, mutta määrä kyllä korvasi moninkerroin koon puutteen.

Leirin yläpuolella heitellessämme Miikka lähti jälleen kerran ylittämään jokea kahluusaappaittensa kanssa; mies oli rento kuin amerikkalainen rap-artisti ylittäessään puroa. Senhän tiesi miten siinä kävi: mies oli pian pyytämässä kaloja suullaan. Mie istuskelin kivellä ja katselin, että mitä se roikkuu tuossa kivessä eikä nouse ylös. Jalomielisyyden puuskassa päätin ojentaa auttavan käteni ja vetää miehen kuiville. Ylös se ei noussut sen takia kun puoli jokea virtasi Miikan kahluupöksyjen kautta ja painoi virtaan. On tunnettu tosiasia, että kahluuhousut eivät päästä vettä sisään, mutta tulipahan todettua, että eivät ne päästä sitä uloskaan. Harmittoman näköinen kaatuminen oli yllättävän ikävä, kun jalkaan tuli karmea kolo ja yksi perhorasiakin pääsi luiskahtamaan jokeen.

Saimme vielä muutaman kalan, mutta ei mitään erikoista. Heitimme kamppeet kasaan ja suihkimme pikavauhtia autolle. Tietysti se kiertävä sadepilvi kävi tutustumassa erämaan muukalaisiin - siis meihin. Sopivasti märkänä heitimme rojut autoon ja väänsimme puhaltimen täysille - kesän paras reissu oli kotiin ajoa vaille takana päin. Mutta me palaamme taas...ei ehkä tänä vuonna eikä seuraavana, mutta me palaamme...hiljaisuuden joelle.