Käsivarsi 23.7-30.7.2003

Paljon tulee tehtyä reissuja, johon lähtee suurin ellei jopa massiivisin odotuksin. Talvet pitkät on luettu vanhoja reissuraportteja, surffailtu internetjuttujen parissa, katseltu karttaa ja sidottu perhoja. Pakostakin odotukset kasvavat päivien myötä, kunnes ne ovat lähes kohtuuttomia. Niinpä siinä käykin sitten niin, että reissun saaliit ovat jossain määrin pettymys. Ei sillä, että reissut olisi itsessään mitenkään huonoja tai että loppujen lopuksi kalantulokaan ei välttämättä huonoa, mutta ei sitä mitä sen jo kuvitteli suurissa unelmissaan olevan. Nykyään osaa kuitenkin suhtautua kriittisesti odotuksiin ja näin odotuksista ei tule painolastia. Joskus käy kuitenkin niin, että kalaa tulee enemmän kuin sitä osasi arvatakaan, paljon enemmän ja isompia - tai no ei oikeastaan isompia, sillä väsyttelinhän minä jo ennen reissua kuvitelmissani 2350 grammaista harria.

Disclaimer

Juttu on tarkoituksellisesti pyritty kirjoittamaan niin, ettei siitä kovin helposti selviä, mikä paikka on kysymyksessä. Suuret saaliit ja suuret kalat houkuttelevat aina kalastajia kuin hunaja mehiläisiä. Ei sillä, etteikö paikalle mahtuisi, mutta jääpähän löytämisen iloa itse kullekin.

Lähtö

Alunperin kaavailimme reissua pelkästään Miikan kanssa ja toisekseen oli tarkoitus käydä läpi suurempi alue. No, Tomi oli jo Jietajoen reissulla meidän matkassa ja oli kovasti kiinnostunut tulemaan myös tälle reissulle. Mikäpä siinä, kun mies sulautui porukkaan oikein hyvin jo Jietajoellakin. Reissusuunnitelmaa oli pakko lyhentää, kun käytettävät päivät lyhenivät alunperin kaavaillusta 10:stä seitsemään. Tosin ilmassa oli kyllä vähän uhoa, että jos intoa löytyy enemmänkin, niin voihan sitä tehdä pieniä pistohyökkäyksiä kauemmaskin. Mutta taisivat olla enemmän puhetta...

Lentokyyti oli tilattu aamuksi ja tuttuun tapaan olimme ensimmäiset lähtijät. Hieman mennessä hirvitti, että tuleeko jo puoleksi luvattu vesisade ja joudumme taas odottamaan iät ja ajat lennon lähtemistä. Ilma oli kuitenkin puolipilvinen eikä ongelmia lähdön kanssa ollut.

Polarlennolta tippui keväällä kone alas ja sen kyllä huomasi lähtövalmisteluissa. Ukkoa oli kuin pipoa tarkistelemassa öljyjä ja ties mitä hommeleita. Painoja kyseltiin moneen kertaan ja ukotkin pistettiin koneeseen käsketyssä järjestyksessä. Eikä meillä ollut lähellekään maksimipainoja matkassa. Miikka kun painaa alle 60 kiloa ja minäkin jään 70 alle. Yleensäkin kaikki käytiin tarkasti lävitse, mikä oli ihan miellyttävää, sillä mieluummin minuutti enemmän tsekkailuihin alhaalla, kuin syöksykierre ylhäällä.

Lentäjä selitteli Tomille kuinka koneeseen on juuri asennettu uusi moottori eikä tätä voi ajaa kovin suurilla tehoilla. Vielä kun ekassa nousukiidossa loppui kiitorata kesken ja jouduimme palaamaan takaisin, niin kaikilla oli vähän sellainen hermostunut fiilis. Nousu kuitenkin sujui toisella kertaa hyvin ja pääsimme ihastelemaan Kilpisjärven aaltoja ylhäältä.

Onnellisesti ilmassa

Laskeuduttaessa oli myös vähän jännää, koska jouduimme tulemaan alas reippaassa sivutuulessa. Konetta piti tuoda aika vinossa ylös ja näki kuinka kuski joutui tosissaan keskittymään. Onnellisesti kuitenkin pääsimme tämänkin alas ja niin saimme kovaa maata jalkojen alle.

Ensimmäinen kalastuspäivä - ei ihmeempiä

Syötyämme tepastelimme jonkin matkaa ja heitimme teltan pystyyn. Vähän aikaa maisemien ihmettelyä ja työn toimiin. Tomi vetäisi heti lämpimikseen mitallisen harrin ylös, mutta sen jälkeen oli hiljaista. Tiesimme jo etukäteistietojen perusteella, että alue pitäisi olla taimenpitoista. Siitä johtuen heitin virvelipuolelle pikku vaapun. Kovin kauaa emme ehtineet mennä, kun mulla jysähti yhden pienen nivan yläpuolella mukava taimen. Ehdin juuri ajatella, että tässäpä voisi iskeä ja samantien kala oli kiinni. Taimen ei ollut mikään hirveän suuri, mutta 41 senttinen kumminkin ja pisti vastaan aikalailla. Loppujen lopuksi tämä oli sitten reissun suurin taimen. 36 senttisiä tuli tämän jälkeen useampia, mutta mittarajaa emme saaneet enää rikki.

Harreja tuli hiljakseltaan, mutta ei ihmeempää. Pari kaveria kalasteli ylempänä, mutta meidät nähtyään kääntyivät kiireen vilkkaa pois. Me kalastelimme rauhassa ylöspäin ja aika tarkasti siinä kohtaa, missä kaverit kääntyivät pois löytyi kiva harriparvi. Kalat parkkeerasivat pääosin aika tiuhassa parvessa erään kiveen kupeessa. Alempana oli isompi kala, joka töytäisi pojilla pari kertaa, mutta ei tarttunut. Minä kuitenkin keskityin harriparven kurmoottamiseen ja sainkin muutaman ison. Taisipa ne pojatkin siitä jotain saada. Suurin kala oli 45/950 eli kilon raja oli hyvin lähellä paukkua jo heti ensimmäisenä iltana. Olen neljänä vuonna peräkkäin rikkonut rajan, mutta tänä vuonna oli vielä rikkomatta.

Harriparvi lötkötti keskellä kuvaa

Ylöspäin mennessä tuli vielä ihan kohtuullisesti harria, mutta isompiin emme enää törmänneet. Tapasimme kaksi kaverusta heidän teltallaan. Ainahan se tympäisee vähän, kun kaukana erämaassa joki pitää jakaa muiden kanssa, mutta kun kerran niin on tapahtunut, niin mitäpä sille voi. Kaverukset olivat olleet jo reilun viikon alueella. Yhden ehkä kiloharrin olivat saaneet, mutta muuten oli ollut nähtävästi vähän heikompaa. Syömäkaloissa olivat kuitenkin pysyneet. Eivät olleet käyttäneet lainkaan lentokyytejä, joten täytyi nostaa hattua. Kalapaikalle oli kuitenkin ihan kohtuullisesti matkaa.

Jutustelua aloitellessa tyypit ensimmäisenä tokaisivat, että olisittepa olleet täällä pari päivää sitten. Minä jo harmittelin, että silloin on ollut se hirvittävä syönti ja nyt olemme armottomasti myöhässä. Paljastui kuitenkin, että vaikka olikin ollut syönti, niin kyseessä olivat sääsket. Oli kuulemma ollut tyyntä ja sääsket olivat intoutuneet armottomalle lennolle. Vähän hymyilytti ja tuli mieleen, "älä sie etelän mies huido, mikset sinä käytä offia".

Päivä kaksi - lisää porukkaa ja merkkejä isoista kaloista

Aamu valkeni aurinkoisena, mutta edelleen jatkunut reipas tuuli piti tukahduttavan lämmön poissa. Aamupalaa syödessämme helikopteri tuli matalalla kohti. Yritimme maanitella sitä menemään ohitse ja niinhän se menikin, pari sataa metriä alavirtaan, joen toiselle puolen. Meidän tarkoituksemme oli sinä päivänä mennä alavirtaan, joten söimme reippaasti, heitimme päivän ruuat reppuun ja lähdimme onkimaan alavirran suuntaan. Miikan kanssa vaihdoimme puolta Tomin pysyessä teltan puolella. No, ensimmäisenä jutustelemaan meidän uusien naapureiden kanssa.

Sitä aina toivoisi, että tämä härveli menee ohitse

Paljastui, että naapurit olivat 60 pinnassa olevia ukkoja, jotka olivat olleet samassa leirissä jo 17 vuotta sitten. Ihan rentoa porukkaahan ne tuntuivat olevan, mutta ei sieltä hohtimillakaan irronnut minkäänlaista kalapaikkainformaatiota, vaikka kierrellen kaarrellen koitimme kysyä. Aikoivat olla paikalla seuraavan viikon. Toivottelimme ukot tervetulleeksi ja häivyimme itse alavirtaan.

Tältä koskelta tuli oikeastaan ihan hyvin sellaista vähän mitan päällä ollutta harria. Koski oli kuitenkin sen verran reipasvauhtinen, ettei siinä isompaa varmaan kovin paljon ollutkaan. Kalastelimme alaspäin reippaalla tahdilla. Tomi vielä reippaammalla, koska kahluusaappaissa ollut melkoinen reikä hillitsi kummasti kahluuhaluja eikä hän näin päässyt kaikkiin heittopaikkoihin.

Kalastelimme Miikan kanssa samalla kohdin, kun Tomi juoksi alavirrasta hillitöntä vauhtia melkoinen harrinpötkäle haavissa. Näki heti, että kilohan tässä kolisee ihan selvästi, mutta kuinka paljon. Kun mittaus kertoi pituudeksi 52, niin paino 1250 grammaa tuntui jo ainakin Tomista hiukan pettymykseltä. Joka tapauksessa eka kiloharri reissussa ja mikä tärkeämpää, eka kiloharri Tomille. Kala tuli kosken alta vuolteesta. Minä pommitin sitä vielä ja onnistuin saamaan 42 senttisen, mutta kiloisia ei enää näkynyt.

Joki oli aika jyrkkä, mutta suvantojakin sattui väliin, joten isoon kalaan oli mahdollisuuksia. Eräällä niskalla pääsimmekin vinkuttamaan siimaa. Tomi taisi saada jo yhden lähelle kiloisen. Heitin samaan paikkaan ja harri oli välittömästi kiinni. Se ei kuitenkaan pysynyt kuin muutaman sekunnin ja pääsi irti. Näin kalan ja se oli aika muhkea. Toinen heitto samaan kohtaan ja taas kiinni. Vastaveto oli liian reipas ja nyt peruke poikki. Isopa taas, ehkä kiloisia. Kaksi isoa kiinni ja kumpikin irti. Kylläpä otti kummasti päähän.

Periaattessa tämänkin jälkeen oli vielä hyviä paikkoja, mutta kalansyönti tuntui hiipuneen. Siis takaisin leirille. Tässä vaiheessa tuli hieman erimielisyyttä, että kumpi reitti olisi parempi. Miikan kanssa kannatimme yläpuolen reittiä, kun taas Tomin mielestä joen rannan polkuja olisi hyvä myös palata takaisin. Ratkaisimme asian niin, että Tomi meni alapuolta ja ylhäältä. Osittain nähdäksemme, että kumpi on parempi. Sovimme, että kävelemme reippaasti, muttei hullun vauhtia.

Yläpuoli oli kohtuullinen, muttei mitenkään erityisen hyvä. Tomi odottikin jo meitä reittien yhtymäkohdassa, mutta paljastui, että mies oli juossut koko matkan, ketku. Olipa vielä ehtinyt muutaman heiton silpaista kohdassa, jossa mulla pääsi niitä isoja irti. Ei kuitenkaan elämää. Pojat taisivat vielä vähän illalla heitellä, kunnes nukkumatti kutsui kaikkia. Tätä ennen oli kuitenkin pakollisia iltatoimenpiteitä, kuten kahluukenkien paikkausta. Yksikään ilta ei mennyt niin, etteikö vähintään yksi olisi paikannut kenkiään.

Tomilla oli mukana sen vuoden kolmas paska vuosikerta kahluusaappaita. Siis miehellä oli kolmella reissulla jokaisella eri kahluusaappaat, mutta yhteistä kaikille oli, että ne vuosivat yhtä railakkaasti. Tämänkertaiset olivat nähtävästi lainattu Elmeri-sedän varastoista. Tulipahan ainakin suoritettua kesän aikana kattava katsaus Sassalin suvun kahluusaapasvarastoon vuosien varrelta. Lisäksi vielä Tomin kumisaappaat olivat eri paria. Toinen oli numeron suurempi.

Kolmas päivä - ja harrien koko eikun suurenee

Tämän reissun jatkuva riemun ja huumorin lähde oli Tomin kamppeet., joista paljastui aina vähän riemastuttavia pieniä herkullisia yksityiskohtia. Kuin vanhaa morsiamen hääpukua hommattaessa, niin mukana oli vähän vanhaa, vähän lainattua, vähän sinistä, mutta ei juuri kuitenkaan uutta. Raskaampi perhovapa muistutti heitto-ominaisuuksiltaan enemmän heinäseivästä kuin nykyaikaisista hiilikuidusta tehtyä vapaa.

Mutta vaikka Tomin kamppeet olivat kuin Juhani Ahon Lastuista, niin kalastaa hän osasi. Kun perhovarastosta löytyi jotakin sopivaa, niin tulostakin syntyi. Se nähtiin taas tänään.

Ensin teimme kuitenkin useamman kilometrin siirtymän sinne, minne eilen lopetimme - jokirantaa myöten. Alku oli lämmin ja kun tuulikin oli aika vähäistä niin lämpöä riitti. Minä menin aikani toista rantaa, mutta eksyttyäni läpitunkemattomiin pöheikköihin palasin kiltisti takaisin ja ylitin joen poikien puolelle. Syönti oli onnetonta, paikat olivat heikon näköisiä, pusikkoista ja lämmintä. Siinäpä mitä mehukkaimmat lähtökohdat työmoraalin rankalle laskulle. Niinpä makoilimme hetken niityllä ja nautimme kesän lämmöstä.

Matka jatkui ja minä päätin nuohota heikon näköistä lyhyttä koskea. Mikä oli virhe. Pieniä kyllä tuli, mutta mitallisetkin oli tiukassa. Seurasin poikia ja näin, että he heittelivät ihan ykkösluokan niskalla. Kysäisin, että kai te jotain olette tästä saaneet. "Joo, kaksi nelikymppistä". Sitä edeltävinä tunteina ei ollut tullut käytännössä mitään. Aikaa ehti kulua noin 30 sekuntia ja Tomilla oli perhovavassa taas ison näköinen kiinni.

Suurin vedessä

Tomi näki kalan ekana ja mainitsi sen olevan tosi iso. Mekin näimme viimein kalan ja kieltämättä se oli tosiaan muhkea. Tomi väsytteli kalaa varovasti. Mies oli kadottanut haavinsa emmekä me ruukaa kuljettaa haavia lainkaan matkassa. Kala hyppäsi pari kertaa, mutta yleisesti ottaen pyöri rauhallisesti tulematta kuitenkaan pinnalle. Viimein se talttui ja saimme sen nostettua muovipussiin. Olihan se melkoinen vonkale. Mittaus kertoi 56 senttiä ja painoa oli mahtavat 1650 eli ensimmäinen yli 1500 gramman harri, jota pääsin näkemään. Oli hieno tunne, vaikka kalan saajana oli joku muu kuin minä itse.

56/1650 ei voi kuin ihastella

Mutta muuten ei armoa tunnettu, vaan mies työnnettiin kylmästi vilttiketjuun. 1250 ja 1650 kalat johtivat siihen, että mies joutui toistaiseksi tyytymään kakkostason paikkoihin. Mulla ja Miikalla oli etuajo-oikeus. Keittelimme tässä välissä kalasopat. Tosin emme isosta, joka päästettiin takaisin pitkän elvytyksen jälkeen. Meillä ei päivisin ollut kuin leipä per naama ja keitin matkassa. Totesimme kalakeittoa saa syödä melko reippaasti, että siitä nälkä lähtee. Liian reippaasti. Tomi taisi tänä päivänä jättää keiton syömisen hieman vähemmälle mainiten, ettei oikein uppoa. Virhe, joka kostautui illalla. Kun metsässä syödään, niin silloin syödään niin paljon kuin jaksetaan, maistui eli ei. Muuten tulee jossain välissä noutaja. Ainakin meidän liikkumisilla ja syömäväleillä.

Miikka taitaa tankkauksen

Ukkonen kiersi meitä aika tiiviisti, mutta loppujen lopuksi emme saaneet kuin vähän sadetta niskaan, vaikka välissä jo näytti, että koko taivas tipahtaisi. Sen verran kuitenkin vettä tuli, että huomasimme Tomin sadetakin vetävän vettä hyvin sisään, mutta päästävän sitä huonosti ulos. Joku taisi ehdottaa Tomille kalastusmuseon perustamista.

Matka kuitenkin jatkui. Yksi niska oli välissä hiljaisempi, mutta sitten taas kolahti. Kalastelin paikkaa jo perholla, mutta Miikka tuli heitti lippaa ja vyörytti rannalle tasan kiloisen harrin. Oli muuten melkoisen muhkea otti ja hyppi kuin porsas. Siis minä olin ainoa, joka oli vielä paariasarjassa - pikkukalan pyytäjä.

Hymyilyttää, vaikka vettä vähän ripotteleekin

Siispä loppuiltana pääsin koittamaan paria ykkösluokan niskaa ensimmäisenä. Jostain syystä niistä ei kuitenkaan saatu 40 senttistä suurempaa. Kala oli hyvällä syönnillä ja koskista tuli erittäin hyvin. Siispä vaikkei isompia enää kuulunutkaan, niin kalastus oli erittäin viihdyttävää ja mielekästä.

Takaisin kävelyä oli kertynyt yhteensä jotain kahdeksan kilometriä. Kaikilla oli nälkä, mutta omien sanojensa mukaan Tomilla oli megalomaaninen nälkä. Tästä ja liukkaista kivistä johtuen mies vetäisi kivikossa klik-klak sarjan kaksoiskierteellä. Onneksi pahemmilta haavereilta vältyttiin. Välillä oli onneksi loistavia hillasoita. Piristi kummasti matkantekoa, kun sai täyttää kupuraa mehukkailla hilloilla

Iltapalan jälkeen kalastelijat olivat harvassa - ainakin meidän residenssissä. Alavirran naapurit näkyivät ahkerasti tahkoavan paria virransyrjää. Silloin tällöin näkyi myös jotain tulevan. Meidänkin leirin edestä tuli aina kala kaksi, kun jaksoi yrittää. Jostain kumman syystä todella herkullinen niska ei kuitenkaan antanut koko aikana mitään. Tänä yönä vielä tyyntyikin, mutta ainoastaan pienet kalat läiskyttelivät pinnassa. Minä kalastelin ja kommentoin pojille telttaan tuikkitilannetta.

Päivä neljä - siirtymä ja palasia paratiisista

Tämä seutu oli koluttu, joten oli aika siirtyä toisille pyyntimaille. Teimme kevyen toistakymmentä kilometriä pitkän siirtymän. Telttapaikkaa arvoimme hetken ja valitsimme väärin. Tämän hoksasimme kalastamaan alettuamme, kun löysimme jokivarresta paratiisipaikan. Eipä tuokaan meidänkään valinta silti mikään onneton ollut.

Pojat päästättivät mun yläpuolen huippupaikalla yksin mellastamaan. Aloitin niskan perhostelemisen ylhäältä, mutta mitään ei kuulunut. Alemmas päästyäni kolina siiman päässä alkoi ja sitä riitti. Näköjään kalat olivat laskeutuneet kaikkialla matalempaan virtaan. Kalan kokokin oli sellaista reilua nelikymppistä, joka pisti mukavasti vastaan. Ja kolahtihan se suurempikin. Hoksattuani, että kala oli kilon pinnassa huusin Tomia apuun. Mies lähtikin juoksemaan leiriltä, josta oli pari sataa metriä matkaa. Kala tuli kuitenkin nätisti lähelle ja näytti väsyneeltä, joten ajattelin nostaa sen itse kuiville. Perinteisethän siinä kävi eli kala potkaisi ja pääsi saman tien irti. Paino oli aika tarkasti siinä kilon tuntumassa. Saattoi olla vähän yli tai vähän alle. Vitutus oli aivan ankara ja alkoi tuntumaan, ettei tällä reissulla mulle kilosia edes suoda.

Jatkoimme alaspäin ja kalantulo oli ihan mahdotonta. Miikka vetäisi seuraavalta niskalta 950 gramman kalan ja mekin Tomin kanssa saimme sellaista 35-40 niin paljon kuin sitä jaksoi vetämään. Tässä välissä kuitenkin sadepilvet tulivat sen verran virkeästi päälle, että menimme häntä koipien välissä telttaan sadetta pitämään.

Takaisin ulkoilmaan teltasta kömpiessämme huomasimme, että noin 50 metrin päässä oli kaksi jeppeä telttaa pystyttämässä. Ei muuta kuin jututtamaan. Paljastui, että toinen kavereista oli Sodankylästä ja vuoden mua vanhempi. Käynyt aikaisemminkin näillä samoilla paikoilla. Olivat tulossa muualta, josta olivat saaneet 1800, 1500 ja 1400 harrit. Aika vaikuttavaa tuntui kalansaanti olevan muuallakin.

Pakollisia askareita feat. Tomi

Pojat jäivät telttaa pystyttämään meidän jatkaessa alaspäin. Tämä ilta oli ehdottomasti Miikan. Mies kiskaisi lipalla kaksi vähän yli kiloista tuosta noin vain. Itse vetäisin siinä samassa hässäkässä myös isomman, mutta se oli sitten se sellainen tyyppi 800 grammainen. Tässä vaiheessa pilvet kiertelivät sen verran vilkkaasti, että pojat liukenivat teltalle. Itse yritin vielä, kun kerrankin siinä kävi pinnassa isompia. Eivät kuitenkaan ottaneet vähällä ja lopulta sadepilvien seassa munkin hermot pettivät ja kiirehdin teltan suojaan.

Vaikka kello ei vielä hirveitä ollutkaan, niin totesimme päivän olevan pulkassa. On aika raskasta lähteä kuivasta ja lämpimästä teltasta kostean kolseaan ulkoilmaan raskaan päivän jälkeen.

Viides päivä - kalastajan paratiisissa

Uusi päivä aukeni aurinkoisena niin fyysisesti kuin henkisesti ja ennen kaikkea minulle. Pojat istuskelivat teltan edessä syöpötellen aamupalaa, kun taas minä hiippailin teltan eteen virran alusta koittamaan. Paikka oli jonkin verran alempana eilistä paikkaa, missä päästätin ison. Siiman päässä oli edellisen illan kokeilujen takia Klinkhämer. En viitsinyt sitä poiskaan vaihtaa, vaan aloin haravoimaan virtaa. Keskellä olevan uppokiven takana alkoikin tapahtumaan. Iso harri kävi tavoittelemassa, mutta ei tarttunut. Tärisevin käsin uusi uitto samassa kohtaa ja taas pyörähti, muttei tarttunut. Näin tapahtui nelisen kertaa. Välissä piti henkäistä syvään ja rauhoitella täriseviä käsiä. Viimein kala mulautti sillä mielin, että se myös tarttui kiinni. Väsytyksessä ei ollut ihmeellistä, paitsi että kala pysyi kiinni loppuun asti. Mittaus kertoi 46 senttiä ja painoa tasan kilo. Ei sinällään mikään ihmeellisen valtava kala, mutta tunne oli aivan loistava. Minullakin oli viimein kiloinen.

Toinen lähinaapureistamme oli yläpuolella kalassa. Aina kun sinne päin katsoi, niin vapa oli mutkalla. Toinen tyypeistä oli mennyt alemmas kalaan. Sieltä tullessaan kertoi, että haukia oli tullut useampi ja harriakin ihan hyvin joskaan ei ihan jättiläisiä. Itse jatkoimme reilummin alas seuraavalle koskelle.

Itse sain vielä niskan koluttavaksi, joka tosin oli tällä kertaa tosi matalan ja nihkeän näköinen. Uitin kuitenkin kuulapääpupan pieneen nieluun ja heti kolahti. Periaatteessa perho oli kuin pohjassa, mutta tunne oli hieno, kun tiesin siellä olevan kuitenkin kalan. Kala oli aikansa liikkumatta, mutta hyppäsi. Irti. Mitä helvettiä, pääsikö se tosiaan. Vähän aikaa piti toipua järkytyksestä. Ilmapunnitus kertoi sellaisesta 1.5 kilon kalasta.

Niskan alapuolelta tuli taas muutama nelikymppinen lohdutukseksi. Alempaa kuului sellaista kiroilua, että taisi taas muutama isompi päästä. Vaihdoin Klinkkiksen siiman päähän ja menin uudestaan niskalle yrittämään. Niskan valtias kävi heti yrittämässä muttei tarttunut. Toisella kertaa kuitenkin tärähti kunnolla. Kala ui koskea ylös alas ja työnsi päätänsä pohjaan, mikä hieman hirvitti. Kala pysyi kuitenkin loppuun asti kiinni ja pääsimme mittaamaan. 52/1400 eli uusi enkka oli tosiasia.

Olo on vielä hieman hämmentynyt

Elvytin kalan ja sen jälkeen istuskelin aikani rantakivikolla ja nautiskelin hetkestä. Nämä on näitä kalamiehen huippuhetkiä, joista pitää ottaa kaikki irti. Kun viimein pahimmat huurut olivat päästä haihtuneet, niin lähdinpä katsomaan poikien mellastusta. Miikka oli tässä vaiheessa saanut yhden vähän yli kiloisen, mutta Tomi oli keskittynyt lähinnä niiden päästättämiseen. Suurempi oli ollut arviolta 1.5 kiloinen.

Istuskelimme siinä kivellä, kun yksi meistä kävi aina vuorostaan yrittämässä. Miikka ja Tomi kävivät uittamassa mun Klinkkistä, mutta eivät saaneet mainittavia kaloja. Otin sitten vuorollani vavan ja kerroin näyttäväni pojille vähän pintaperhostusta. Virran takaosassa olleen kiven takusta oli jäänyt testaamatta ja uitin sinne. Pari uittoa ja iso oli kiinni. Hetki lisää ja listaan sai lisätä yhden himpun verran yli kiloisen.

Kyllä vanhakin vielä osaa

Heitin vielä pari heittoa ja sain pari pientä, mutta ei enää isoja. Kahlailin rantaa kohti siiman roikkuessa perässä. Ja taas tarrasi. Kala oli jälleen iso, mutta ei pysynyt kauaa kiinni. Tämän jälkeen sillä paikkaa riitti ja vaihdoimme vähän alemmas.

Ja paikka ei kun parani. Miikka kiskaisi ensin kiloisen. Tomi veti muutaman ison, mutta jäivät harmittavasti vaille kilon. Miikka veti toisenkin vähän yli kiloisen ja minäkin sain pari lähelle kiloista. Kävin vähän alempana, mutta sieltä ei tullut mitään. Pojat pääsivät tasaisin väliajoin vähintään väsytysvaiheeseen. Niinpä minäkin ryömin takaisin siihen noin kymmenen metrin koskipätkään mihin kalat olivat näköjään parkkeeranneet.

Miikka istuskeli kivellä ja lähinnä hoiteli elvytysakvaariota, jossa oli parhaimmillaan neljäkin isomusta yhtä aikaa. Olivat siinä aikansa ja häipyivät pois. Tomi oli tässä vaiheessa vähän turhaantunut. Me olimme saaneet kiloisia useampiakin, mutta Tomi ei yhtään. Niinpä mies ei jaksanut enää paljon väsytellä vähän vajaa kiloisia, vaan veti ne tosi raa'asti ylös. Huomasimme, että nelikymppinen harri tulee vielä sukkana, kun väkisin vetää, mutta sellainen 45 ei vain tule. Sillä on sen verran massaa, että se jaksaa pitää päänsä pinnan alla.

Tomin paineet nousivat entisestään, kun otin monta kertaa haravoidusta alaosasta vielä yhden kiloisen. Tämän kalan jälkeen lähinnä istuskelimme Miikan kanssa rannalla ja punnitsimme Tomin kaloja. Ja niinpä yksi kala oli viimein vähän yli kilon ja rauha palasi jälleen maailmaan.

Välissä syömään ja sen jälkeen takaisin kalaan, mutta vähän eri suuntaan. Totesimme kävellessä, että paikalla on aika paljon hillaa. Tämä idea oli lähtökohtana idealle suuresta hillastusreissusta. Lisää jälkikirjoituksessa.

Ja näin hillat materialisoituvat lautaselle

Ilma oli tosi kehno. Tuuli oli ihan helvetillinen ja välissä ripotteli vettä. Kalansyönti oli kuitenkin huipussaan. Ensimmäinen koskipätkä oli aivan toivoton eikä siitä tullut kuin lapsosia. Toisella kuitenkin repesi. Tomi vetäisi alkuun 51 senttisen vähän vajaa 1200 grammaisen ja Miikka heti perään saman mittaisen, mutta himpun verran keveämmän. Pojat käskivät minunkin ottaa omani. Tomin saamapaikka vaikutti niin pieneltä, että löin rahani likoon Miikan paikalle alempaa kosken alta. Väärin. Sain itse alle nelikymppisen, mutta Tomilla jysähti täsmälleen saman kiven kupeesta. Mittaa oli edelleen se 51, mutta tällä kertaa painoa oli tosi muhkeasti. 1.5 kiloa oli lähellä, mutta jäätiin sentään 1450:een. Kieltämättä vähän vitutti. Luultavasti kala olisi tarttunut munkin perhoon, jos olisin sattunut valitsemaan oikein. No, tällaista tämä kalastus on.

Siitä koskesta ei tullut enempää isoja ja ei isoja näkynyt seuraavassakaan koskessa, vaikka olikin aika lupaava. Siitä seuraava oli mielenkiinnoton ränni. Yö oli jo pitkällä, mutta päätimme vielä käydä tsekkaamassa viimeisen kosken. Minä pääsin kokeilemaan lupaavan näköistä niskaa ensimmäisenä ja kepitinkin siitä sellaisen 800 gramman kalan. Alempaa tuli vähän pienempi. Koskessa oli isoja kaloja, mutta jostain syystä ne eivät huolineet pyytöjämme. Kiersivät kyllä matalassa niin että vanat meni ja saattoivat käydä uimassa perhon perässä, mutta eivät tarttuneet.

Olimme jo jäädä ilman kiloista, mutta Tomi onnistui lopulta. Olin kalastanut alhaalla vain oikeaa puolta, mistä Miikka oli bongannut ison kalan. En kuitenkin saanut sitä ja näin en osannut kalastaa keskempää virrasta, missä oli ihan hyvä paikka. Tomi hoksasi ja sai kalansa. Toisaalta miehen kuutoskoon keltainen kuulapää toimi tosi hyvin. Kalan jälkeen lähdimme teltoille. Porukka oli niin väsynyttä, että kaikki kahlailivat (pakollinen joen ylitys) ihan hervottomina. Onneksi ei kuitenkaan kukaan kaatunut.

Kuudes päivä - viimeinkin heikompaa

Aamulla olin heti ylösnoustuani viskelemässä teltan edustalla. Uittelin kuulapääpupaani hetken ja jälleen jysähti. Väsytyksessä ei ollut ongelmia ja niinpä pääsimme jälleen normaaliin punnitusoperaatioon. Se tarkoitti sitä, että kala muovipussiin, nopea punnitus, mittaus ja yli kiloisen tapauksessa vielä kuva. Tällä kertaa mitta näytti vain 45 senttiä, mutta silti puntari kertoi kilon kalasta. Lyhin kiloinen, mitä olemme omissa porukoissamme koskaan saaneet. Samalla kala oli reissun viimeinen kiloinen. Siinä vaiheessa emme kuitenkaan moiseen uskoneet.

Ruokailun jälkeen purimme leirin ja lähdimme tallustelemaan eteenpäin. Pari tuntia tiukkaa talsimista kohtuullisessa lämmössä ja kivassa kivikossa pehmettää kummasti miestä. Mutta yksi teltta ja toinen kalastusryhmä oletetulla huippupaikalla se vasta pehmettääkin. Jututimme kainuun ryhmää, jota oli vahvistettu yhdellä ranskalaisilla. Olivat vasta tulleet ja kalaa oli kuulemma tullut hyvin heti alusta lähtien. Sen verran, että yhden ruokailun kattoi niillä kevyesti.

Kauempana olleen teltan omistajaa ei näkynyt missään. Söimme pikaisesti (kuten aina silloin, kun on uhka, että joku muu ehtii korkkaamaan huippupaikat). Mutta eipä ollut kalaa enää samanlaisella tulolla, kuin reissulla aikaisemmin. Paikat olivat edelleen hyvännäköisiä, mutta kalantulo oli aika nihkeää. Parista erittäin matalasta nivasta saimme kohtuullisen hyvin sellaista nelikymppistä kalaa.

Yleisesti ottaen otti oli kuitenkin sen verran heikkoa, että kalastelu meni vähän istuskeluksi ja päivittelyksi. Sen verran kuitenkin jaksoimme, että kävimme koskijakson lopussa. Miikalla oli pariinkin otteeseen kiinni mukava taimen, joista jälkimmäinen taisi olla ihan kunnon pötky. Tämä olikin ehkä enemmän taimenaluetta, kuin isojen harrien asuinseutua. Eli edes lähellekään kiloisia ei sen illan kalastus antanut.

Illalla teltan edessä istuskellessamme toisen teltan omistaja tuli vieraisille. Miekkonen oli aika persoonallinen kaveri. Juttelimme toista tuntia ja mies ehti kertoa siinä puolet elämäntarinastaan. Oli ehtinyt opetella perhokalastamaan reissulla ja kyseli, mikä on pintaperho ja mikä uppoperho. Oli käynyt ottamassa välissä vauhtia Uudesta-Seelannista, mutta tullut takaisin Suomeen. Oli kuulemma pitänyt tulla ystäväpariskunnan kanssa reissuun, mutta aviollisten ongelmien takia se oli peruuntunut ja näin ukko oli tullut yksin. Oli pitänyt tavaratkin pakata kahteen reppuun, kun ei ollut yhteen mahtunut. Mukava heppu, josta säteili sopivasti luovaa hulluutta.

Selvisi myös, että paikalla oli ollut porukkaa enemmän kuin keskiverto pitäjän markkinoilla, joten ei ihme senkään puolesta, ettei kalaa tullut enää samaan tahtiin.

Viimeinen päivä - Vauhdikas siirtymä autolle

Kerrankin heräsimme aikaisin, kun piti joutua hyvissä ajoin autolle. Olimme jättäneet auton avaimet lentoyrittäjälle, kun tällä oli tarvetta uudelleenjärjestää autoja täyteenahdetun parkkipaikkan takia. Näin meidän piti ehtiä säällisissä ajoin ihmisten ilmoille, että saisimme avaimen takaisin vielä sen päivän aikana.

Tässä vaiheessa reissua henkinen tasapaino oli jo mitä oli ja Tomin suurinkin oli kasvanut melkoisesti

Naapurimme oli näköjään herännyt vielä aikaisemmin, kun oli jo purkamassa telttaa. Matka eteni alussa hyvin ja poikien mielestä vauhti oli turhankin hidasta. Taukoja pidimme noin kerran 50 minuutissa. Tunti pari tästä eteenpäin ja takana oli aika hiljaista. Saimme naapurimme kiinni, joka kertoi kalastaneensa koko yön, purkaneen leirin ja lähteneen saman tien kävelemään, kun ei väsyttänyt. Nyt kuitenkin kuulemma väsytti ja aikoi jäädä ottamaan lepopaikalle nokosia. Ei kuulemma ollut hoppua Kilpisjärvelle, vaan oli pari päivää aikaa suorittaa väli. Söimme välissä ja pidimme ruokailun jälkeen ruhtinaallisen 15 minuutin lepotauon. Olipahan tuskaista päästä ylös. Jalat olivat jo tässä vaiheessa ihan tohjona ja lähtö oli yhtä tuskaa. Kunhan jalat lämpeni, niin niihin ei enää niin sattunut. Huomasin tauolla, että kummassakin jalassa oli pottuvarpaan tyvessä rakko.

Matka eteni kuitenkin joutuisasti kun pidimme koko ajan reilua vauhtia päällä ja taukoja vajaan tunnin välein. Kun matkaa oli jäljellä noin kolme ja puoli kilometriä ja näytti ettemme ehdi seitsemäksi tien varteen, niin päätimme urheilla vähän. Ei sillä, että meillä olisi ollut mikään tarve seitsemäksi yhtään minnekään, mutta onhan se aina mukava päästä tasarajan alle. Siispä menimme sellaista kävelyhölkkää eteenpäin. Välissä pojat naljailivat, että miksi vauhti on edessä niin hiljaista. Ja minä nostin vauhtia, kunnes kuljettiin ihan mun äärirajoilla. Tosin myöhemmin paljastui, että pojat olivat vitsailleet ja vauhtia oli meinannut olla korotuksen jälkeen liikaakin. Hiki vain lensi, kun me hölkyttelimme eteenpäin.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toinen rakko puhkesi jalassa ja lisäksi polviin sattui ihan hemmetisti. Taisi vastaantulijat hieman katsella menoamme. Vastaan tuli iso retkue nuorisoa. Pojat tuntuivat ainakin kovasti napittavan paria hyvin muodostunutta tyttölasta. Mutta eipä se ihme, kun ei moisia ihmeitä ollut reiluun viikkoon näkynyt.

Ja pääsimmehän me tiellekin loppujen lopuksi reilusti ennen seitsemää. Auto hoteisiin, ansaitut jätskit ja limukat sekä keula kohti Sodankylää. Noin 60 kilometriä ennen kotia auto vielä alkoi temppuilemaan. Jostain syystä isoilla vaihteillla isommissa nopeuksissa tärisi niin, että pelkäsimme moottorin hyppäävän syliin hetkenä minä hyvänsä.

Aika karu kuva

Jälkikirjoitus

Mun häivyttyä työkaverin kanssa toiselle reissulle, Miikka, Tomi ja isä lähtivät hillaan takaisin näille kalapaikoille. Mennessä he käyttivät lentokonetta ja takaisin tultiin helikopterilla neljän päivän päästä. Välissä harrastettiin intensiivistä hillan keräämistä niin että päivät olivat välissä lähempänä 20 tuntia. Isä onnistui keräämään parhana päivänä ennätyksensä 40 kiloa. Hän myös onnistui jotenkin väsyksissä eksymään samana päivänä ja harhaili parinkymmenen hillakilon kanssa joitakin tunteja. Välissä oli pitänyt kuulemma syödäkin nälkäänsä. Pojatkin olivat jo huolestuneet ja ehtivät lähteä etsimään juuri kun isä löysi takaisin leiriin. Tomi oli heittänyt muutaman heiton perhovavalla ja saanut pari kalaakin, mutta kuulemma suuremmat parvet olivat jo poistuneet matalasta. Hillaa tuli yhteensä 285 kiloa. Määrä oli suuri, sillä Kilpishalliin oli ostettu sinä syksynä vain yhteensä 2000 kiloa.