Kietsimäjoki

"Kietsimäjoki on eräs Tenon latvavesistä - rajajoki keskellä aitoa erämaata. Siinä on pienen joen salaperäinen leima. Ei ole pelkoa tungoksesta, kalaa riittää ja lohikin saattaa hyvällä onnella napata. Jos ei iske arvokala vieheeseen, niin ainakin joen tummanpuhuvat hauet, joita on todella paljon ja aina kymppikiloisista huhutaan..."

Vuolle Samuelin kuohuja

Kesäkuun lopulla suuntasimme keulan kohti Angelia, josta oli tarkoitus lähteä astelemaan Inarinjokivartta ylöspäin kohti Kietsimäjokea. Tämä on Tenon latvavesiä ja virtailee Suomi-neidon olkapäästä lähtien rajajokena yhtyen Norjan puolelta tulevaan Inarinjokeen reilut kymmenkunta kilometriä ennen Angelia.

Tämä kevätkesä oli ollut kummallinen. Kevättulvan jo lähes laskettua olivat tulleet pitkät sateet, jotka nostivat joet takaisin huippukorkeuteen. Olimme jo puoli viikkoa malttamattomina odotelleet vesien laskeutumista. Lopulta pinnamme petti, vaikka viestit pohjoisesta kertoivat veden olevan vielä korkealla.

Vaskojoki virtaili vielä niityillä, mutta suureksi helpotukseksemme Inarinjoessa vesi oli melko lailla normaalissa. Luvat kävimme noutamassa Nuorgamin Annilta Angelista. Lohet olivat kuulemma tulleet ja menneet, joten toivoimme, että ne olivat siellä jossain meitä odottamassa. Kietsimäjoen lupa on muuten se sama rajajokilupa, joka pätee Inarinjoen Matinkönkäästä ylöspäin aina Kietsimäjoen latvoille saakka.

Ei syö kala

Autolla pääsi vielä ajamaan kivistä tietä pari kilometriä Inarinjokivartta ylöspäin, mutta lopulta se oli jätettävä tien muututtua mönkijäuraksi. Heitimme reput pykälään ja ensimmäisen pikataipaleen jälkeen Porttikosken kuohut siinsivätkin jo edessäpäin.

Vaikka matkaa ei oltu taitettu kuin kuusi kilometriä, niin päätimme jäädä paikalle yöksi - liikkeellelähtö oli venynyt jälleen. Pahimmat vapinanpoistoheitot suoritettiin välittömästi - tuloksettomana.

Illan heittelimme Porttikönkäällä ja ylhäällä olevalla pitkällä koskiosuudella, vaan ei iskeneet lohet eivätkä muutkaan veden elävät. Ainoastaan yksi pieni taimenlapsi rohkeni tutustua lähemmin tarjouksiimme.

Paikalliset käyvät kuulemma Porttikönkäällä lohta pyytämässä ja miksei - luulisi lohenkin pysähtyvän ihastelemaan metristä kinkamaa. Könkään mökki on rajavartioiden käytössä ja näin ollen lukittu.

Seuraavana päivänä olikin jo tarkoitus pistellä lapikasta vähän tiuhemmin toisensa eteen ja päästä itse Kietsimäjoelle. Poroaidan vierustaa myöten meni vahva mönkijäura, jota pitkin meno maittoi. Vaikka poroaita tekeekin pienen ylimääräisen koukkauksen, niin suosittelen sen seuraamista lämpimästi. Linnuntiekilometreillä on taipumus venyä.

Kun poroaita tuli taas lähemmäksi jokea, niin käväisimme syömässä virtaavan veden varressa ja luonnollisesti vapakättä verryttelemässä. Koski oli kuin luotu harrien asuttavaksi. Virta kuohahteli rauhoittuakseen syväksi pyörteeksi , josta taas vauhti kiihtyi kohti seuraavaa tyventä.

Vaan sen kosken harrit taisivat olla jossain muualla kun saimme vain yhden pienen Suurimmat sydämentykytykset sain aikaiseksi linkoamalla vieheen korkealle vastarannan koivuun. Hieman huimasi, mutta enpä menettänyt viehettä.

Matka jatkui ja illan tullen pääsimmekin tavoitteeseen. Poroaitaa seuraamalla matka sujui lähes loppuun asti joutuisasti lukuun ottamatta viimeistä viisikilometristä. Vaikeudet alkoivat suunnilleen siinä vaiheessa, kun poroaita saapui Lauravaaran kohdalle. Ikävät kosteikot ja kivikot hidastivat vauhtia roimasti ja mönkijäurakin oli jo siinä vaiheessa kadonnut.

Leirin pistimme pystyyn noin neljä kilometriä alavirtaan päin Lemmenjoen ulkoilukartassa näkyvistä kahdesta kämpästä. Joki oli niilläkin kohdilla tosi namuisen näköinen: lyhyehköt kosket vuorottelivat suvantojen kanssa helminauhan tavoin. Mutta suuremmat olivat edelleen kadoksissa Kotikoskemme alta Niina tosin taltutti kiloisen hauen.

Iltasyönnille lähdimme kalastamaan alavirtaan. Seuraavan kosken niskalla Niinalla iski pieneen lippaan 4.3 kiloinen hauki. Haavia ei ollut reissussa mukana, joten ylösotto tarjosi muutaman jännittävän hetken. Tässä vaiheessa näytti siltä, että Miikka oli menettämässä pitkät ajat yksinoikeudellaan pitämänsä haukikuninkuuden.

Hauki, 4.3 kg, ja ei niin onnellinen saaja

Saman kosken niskalta sain vielä ahvenen. Vähän alempaa löysin reissun ensimmäisen vähän paremman paikan, josta sain mustalla nymfillä jo pari mitallista. Miikka yritti pintaperhostella siikoja suvannolta, mutta ne taisivat tietää täsmälleen, kuinka kauas perhovavalla voi heittää.

Huomasimme, että vesi oli vielä kylmää, kun Miikka lopetti perhostelun sinisenä ja hampaat kalisten. Jotakin se mumisi, että kahluuhousuissa taitaa olla pieni reikä.

Kalastimme yöllä kolmeen asti ja syönti tuntui olevan vähän parempi kuin päivällä. Saimme sentään kalan sieltä toisen täältä, mutta lähinnä koskien niskoilta. Tulipahan jälleen todetuksi, että aurinkoisten kuumien päivien aikaan yökalastus on usein tuottoisampaa kuin päivällä hikoileminen. Kalastimme Mohkijärvelle asti ennen kuin väsymys voitti ja lähdimme nukkumaan.

Seuraavana päivänä hyökkäsimme ylävirran suuntaan. Kosket olivat lyhyehköjä lukuun ottamatta yhtä pidempää kartassakin näkyvää ja suvannot välissä turhankin pitkiä. Ei kuitenkaan kilometriä pitempiä. Päivä oli kuuma auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Kalantulo oli edelleen heikkoa, mutta aina välissä tuli jotakin.

Huomioon pantavaa oli, että suvantojen aluset olivat täysin tyhjiä tai korkeintaan haukien asustamia. Itse asiassa emme saaneet koko reissulla yhtään arvokalaa koskien alta, vaikka paikat olivat hienoja - haukia tuli kyllä sitäkin enemmän.

Jotkut koskien väliset suvannot olivat sen verran herkullisen näköisiä, että pystyi jo suorastaan näkemään, kuinka sopivan illan tullen isot harrit laskeutuisivat niskoille ruokailemaan.

Haukia tuli vaikkei edes yritetty

Välissä tuli jo hieman mukavampia kaloja: ensin tartutin keskeltä koskea 2,5 kiloisen hauen ja kymmenen metriä ylempää 42 senttisen harrin. Seuraavan kosken niskalta sain vielä Nalle Puhilla 38 senttisen ja pari muuta kävi kokeilemassa.

Reissun paras paikka löytyi kuitenkin pisimmän koskijakson yläpäästä, josta nappasimme hetkessä seitsemän nättiä harria. Vähän tämän paikan yläpuolella törmäsimme hirvikaksikkoon.

Reissun paras paikka

Rannat olivat kauttaaltaan helppokulkuisia ja suvantojen ohitukset sujuvat melko kivuttomasti, kunhan kiipesi tarpeeksi korkealle reunustaville harjuille. Tosin joissain väleissä oli inhottavia poikkikuruja, jotka pitivät pohkeet hereillä.

Pitkän koskijakson yläpuolella oli vähän pitempi suvanto-osuus, joka päättyi Vuolle Samuelin koskeen. Nimeä ei ole merkitty Lemmenjoen ulkoilukarttaan, mutta se löytyy kahden karttaan merkityn kämpän luota. Toinen kämpistä(luksus) on ainoastaan rajavartioiden käytöstä, mutta ylempänä rinteessä oleva on rajavartioston huoltama autiotupa.

Tämän kosken rannalla kulki selvät polut, kun taas alempana ei juuri jälkiä ollut näkynyt. Metsähallituksen Neljän Tuulen oppaassa kehuttiin nimenomaan tätä koskea, mutta ei se meille mitään antanut. Ehkäpä koski saa ansiotonta arvonnousua siitä, että kämppä on tässä kohdalla ja toisekseen harvalla koskella oli nimi. Kosken yläosassa oli hieno reilu metrinen putous.

Rajaa seurailevaan poroaitaan yhtyi tällä kohtaa Vaskojoen suunnasta tuleva haara. Käsittääkseni paikka on tämän perän vaeltajien solmukohta(kaikki tiet vievät Vuolle Samueliin...)

Ilta alkoi olla jo pitkällä (niin kuin nälkäkin), joten päätimme lopetettaa kalastuksen siltä päivältä ja saapastelimme takaisin asennolle. Kävimme matkan varrella lukemassa kämpän vieraskirjan, jossa merkintöjä ei ollut mitenkään hurjasti. Pari tyyppiä oli noussut kanootilla Repojoen latvoille, josta olivat vetäneet kanootin kilometrisen maakannaksen yli Kietsimäjoelle. Mahtanut olla tiukka reissu.

Jotkut toiset taas olivat kalastaneet tuntureiden toisella puolella Vaskojoen laaksossa Ristijärvillä ja saaneet ruhtinaallisesti 500 - 700 grammasia ahvenia. Itse Kietsimäjoen suvannoissa on myös vankka ahvenkanta. Ylhäältä Kietsimäjärvistä on kuuleman mukaan saatu jopa yli kiloisia raitapaitoja.

Vaihtelevaa virtaa

Seuraavana päivänä vaelsimme takaisin päin Kietsimäjoen Suukosken yläpuolelle. Käväisimme Suukoskessa kalalla, mutta emme saaneet mitään. Koski on reiluvauhtinen sisältäen erittäin lohisen näköisiä pooleja. Kosken alasuvannossa yhtyvät Inarinjoki ja Kietsimäjoki.

Yhtymäkohtaa ei oikeastaan näy lainkaan ulkoilukartassa, mutta se löytyy Rovavaaran kohdalla. Kannattaa hoksata, että yhtymäkohta ei suinkaan ole alempana "ison mutkan" kohdalla kartassa näkyvä Norjan puolelta laskeva joki(me luultiin...).

Viimeisen kalastussession teimme Suukoskelta ylävirtaan päin. Niina päätti jäädä tältä sessiolta pois teltalle loikoilemaan. Ei kulunut kuitenkaan kuin reilu vartti, kun perästä kuului hirveää rytinää ja vienoa huhuilua: "Missä te ootta". Siispä menimme taas kolmestaan.

Niina ja Miikka kalastivat edessä virvelillä tyhjää ja minä noukin perässä perhovavalla kalat. Kalat eivät sinä iltana koskeneetkaan lippaan, mutta perhoa ne söivät ihan mukavasti. Illan suurin oli pirteä 42 senttinen harri.

Parhaiten kaloja tuli koskien niskoilta - kuten tällä reissulla yleensäkin. Ylävirtaan mennessä kosket olivat erittäin lyhyitä ja suvannot 200-700 metriä pitkiä. Kalastimme toisen päivän "evästyskoskelle" asti, joka oli hieman Moalkkijärvestä alaspäin.

Täällä Miikka todisti olevansa vieläkin hallitseva haukikuningas jallittamalla perä perää kaksi kiloista haukea kosken alta. Yö oli jo kääntymässä aamun puolelle, joten pistimme vavat matkakuntoon ja harpoimme nukkumaan.

Viimeisenä päivänä oli jäljellä vain pari pikataipaletta. Porttikönkäällä päätimme, että enää ei reppua selästä lasketa. Lopussa tuntui, ettei se sieltä enää pois lähdekään.

Kalantulo reissullamme oli suoraan sanottuna täysin olematonta. Paikat oli hienoja, mutta kun ei niin ei. Uskoisin, että suurin syy heikolle kalantulolle oli liian varhainen aika.

Tulva oli vasta laskenut eikä vedet olleet vielä ehtineet kunnolla lämmetä. Kalat olivat vielä mitä luultavimmin syvällä suvantojen uumenissa. Reissun loppupuolta kohti syönti parani jo kohtalaiseksi, mutta ei kuitenkaan niin hyväksi kuin paikat antoivat odottaa.

Kietsimäjoki oli mukavan vaihteleva pikku joki kalastaa. Välissä tosin tuntui, että pitkiä ilmeettömiä suvantoja on muutama liikaa. Muita ihmisiä emme reissulla nähneet eikä rannoillakaan juuri merkkejä sivistyksestä näkynyt.

Suurkalarekisteriin Kietsimäjoelta on ilmoitettu ainoastaan yksi yli kilon harjus. Tuntuu, että joella ei paljon kalastella, mitä nyt vaeltajat käyvät ruokakalansa noutamassa. Joissain jutuissa on mainittu rantojen olevan pusikkoiset, mutta niillä alueilla missä me liikuimme olivat rannat suorastaan erinomaiset. Lieneekö sitten pusikkoisempi latvoiltaan.

Joki oli sen verran pieni(noin 10-20 metriä leveä koskipaikoissa), että sen pystyi hallitsemaan hyvin yhdelläkin rannalla kulkien, ja yli pääsi kahluusaappailla lähes joka koskessa, kunhan vähän paikkaa katsoi. Kartaksi kannattaa hommata Lemmenjoen ulkoilukartta, jolla pärjää kummasti koko alueella.

Inarinjoen ja Kietsimäjoen yhtyessä virta kaksinkertaistuu, mutta ei silti menetä pienen joen leimaansa. Kietsimäjoen suun ja Porttikönkään väliseen alueeseen emme tutustuneet, mutta kuuleman mukaan hyviä paikkoja riittää sinnekin.

Porttikönkään ja Angelin väli on melkein yhtä nivaa, välissä rauhallisempaa välissä vähän vauhdikkaampaa - siis selvää harrialuetta. Välillä on kesäasumuksia, joita rannalla kulkija joutuu hieman varomaan.

Inarinjokea Angelista alaspäin mentäessä lohien määrä kasvaa ja harreja on edelleen runsaasti. Kannattaa vielä huomioida, että Matinkönkäästä alaspäin perho on ainoa luvallinen rannaltakalastusväline.

Mikäli haluaa vaeltaa hienoissa maastoissa ja kalastella rauhassa, niin kannattaa harkita josko suuntaisi saappaansa seuraavaksi kohti Kietsimäjokea.