Näätämö ja Paaskijuuha
5-10.7.1998
Perusperiaatteenamme on aina ollut välttää ylikansoitettuja jokia, mutta täytyyhän sitä klassikkojoet käydä testaamassa, varsinkin kun se sattuu olemaan hieman kauempana tiestä. Tämän reissun pääasiallisin innoitus löytyy Arto Kojon artikkelista "Nättiä Näätämöä ja Parasta Paaskijuuhaa" sekä Tuiskusen Jarin Näätämö-artikkelista. Juttujen perusteella Näätämön Iijärven luusuakoski piti olla parasta, mitä harririntamalla on tarjota, mutta oliko se sitä meille??
Reissulle lähti minun lisäkseni nuorempi velipoikani Miikka ja serkut Hirvasniemen Harri ja Ryytyn Keijo. Ensimmäinen aikomuksemme oli ottaa kanootit ja meloskennella Iijärven läpi, lipua Näätämöä alaspäin Vuontislompoloon, josta oli tarkoitus kävellä kannaksen yli poroaitaa myöten Paaskijuuhalle. Kun kotiväki aikansa pelotteli ja taikoi uhkakuvia silmiemme eteen tyrskyisästä Iijärvestä, niin päätimme ottaa jokiveneen matkalle. Olipahan siinä ainakin perämoottori, ettei tarvinnut soutaa.
Kaikkien kiroamisten jälkeen ei ollut mitenkään ihmeellistä, että Iijärvelle saapuessamme tuuli niin perkeleesti. Veneenlaskupaikalle oli linnoittautunut asuntovaunuporukka, joka katseli MM-futista telkkarista. Toinen mies ootteli tuulen tyyntymistä, että pääsisi järven yli. Oli kuulemma menossa ylemmille järville. Mies vannoi kokemuksen syvällä rintaäänellä, että järvellä ei tuule, kuin kahdesta eri suunnasta: joko toisesta päästä toiseen tai vastasuuntaan. Järveä tuntemattomille voin kuvailla järven olevan siinä 25 pitkä ja vain muutaman kilometrin leveä leveimmästäkin kohdasta.
Tuuli niin perkeleesti
Me päätettiin kumminkin uskaltautua vaahtopäiden sekaan, vaikka vähän hirvittikin. Alku meni ihan hyvin, kun päästiin etenemään suojaisessa, mutta tosi selän auetessa loppui rohkeus. Siispä päätimme leiriytyä ja odottaa yön tullen tulevaa tuulen tyyntymistä, jota ei koskaan tullut. Siinä sitten rannalla kateltiin, kun jotkut terävähermoisemmat meloskenteli kanootilla eteenpäin kadoten välillä aaltojen väliin. Seuraavana päivänä ajelimme hiljakseen rantojen tuntumassa eteenpäin, ja niinhän me lopulta oltiin Näätämöjoen luusuassa.
Järvi on suht' helppo ajettava veneellä, kunhan on tarkkana alkumatkan hiekkamatalikoiden kanssa, jotka saattaa ulottua niemenkärjistä pitkälle ulos. Loppumatka kannattaa körötellä oikean rannan tuntumassa, joka vie lähes viivasuorasti perille ilman ylimääräisiä karikoita. Toisella puolella saa olla vähän tarkempana.
Söimme pikaisesti, jonka jälkeen viriteltiin kalavehkeet kuntoon. Suurin toiveen aloitimme vispauksen tällä "tarunomaisella" luusuakoskella, jossa harrintulolla ei pitäisi olla rajoja. Vaan ei iskenyt harri ei tunnin ei kahden jälkeen. Vastapuolella (me oltiin mökkipuolella) oli toinen porukka heittelemässä, mutta ei iskenyt harri sielläkään puolella. Ainoastaan yhdestä tietystä kohdasta niskalta (tietysti vastapuolelta) tuli jotain ja useampi kappale, mutta ei muualta, kunnes...
Lukeminen kannattaa aina
Tämä kalan voisi saaneen alkunsa vessanpöntöltä. Kalan saaja on veljeni (Jan:-)) Miikka, ja sen pituus on 43 cm. Miikka kyllästyi olemattoman kalantuloon (ensin kokeiltuaan larvastusta varmaan kiloisilla painoilla ja menettäen tietysti useamman perhon sekä myös samalla todistaen, että kyllä niistä hämmästyttävänkin syvistä vesistä pohja löytyy) ja päätti lähteä paskalle mökin ulkoWC:hen. Siellä kyykyllä ollessa Miikka tuli selanneeksi Villi Pohjola-esitettä (Metsähallitus oli muistanut virkistyslaitoksen käyttäjiä tällaisilla mukavuuksilla...), ja huomasi, että Näätämöluvalla saa kalastaa Iijärvellä virvelillä. No Miikka laittoi virvelin kuntoon, meni seisomaan perhokalastusalueen rajalle ja alkoi viskomaan. Tuloksen näette kuvassa. Tämä kala oli muuten meidän perheen suurin harri melkein koko kesän aina viimeiseen reissuun asti. Ei olisi uskonut tuolloin. (Suurin oli loppujen lopuksi 50 senttinen).
Se ainoa hyvä kohta
Kalat löytyivät alemman kosken niskalta
Lähdimme Harrin kanssa lompolon alapuolella olevalle koskipätkälle heittelemään. Itse koski oli hiljainen, mutta niskalta löytyi varsin hyvä kohta. Saimme neljä mittakalaa ja muutaman alimittaisen. Tämän jälkeen laitoimme kamppeet kasaan ja lähdimme veneellä alavirtaan. Mietin, että miksei me saatu luusuakoskilta enempää kalaa. Kala ei ollut millään erikoisella syönnillä, mutta olisi luullut, että jotain olisi tullut. Ehkäpä kalat olivat pohjan tuntumassa, eikä nousseet sieltä ylhäältä hakemaan. Ehkä meidän olisi pitänyt laittaa enemmän painoja (niitä kiloisia...) saadaksemme perhot lähemmäs pohjaa. Toisaalta voi olla, että harrit eivät olleet laskeutuneet koskiin vaan olivat järvessä/lompolossa. Tätä teoriaa puoltaa se, että ainoat kalapaikat olivat niskalla.
Me laskimme veneellä kaksi pikku koskenpätkää, jotka ovat Iijärven ja Kaartilompolon välissä. Kaartilompolossa vetäistiin jälleen moottorit käyntiin ja 5 minuutin ajelun jälkeen hurjasteltiin täydellä vauhdilla päin karia. Miikka toimi reissun ajan tähystäjänä, mutta ihaili juuri sillä hetkellä rannalla olevaa hienoa puuta. Tähystäjän hommahan kuuluu niihin hommiin, josta ei ikinä kehuja tule, mutta kyllä sitten muistetaan, kun möhlit... Tämän totesi Miikkakin. Moottoria jälleen käynnistettäessä mielessä pyöri kauhukuvat litravetoisista rakoista 30 kilometrin hikisen soutu-urakan jälkeen, mutta helpotukseksemme moottori ärähti jälleen käyntiin. Kari, johon ajoimme, on käsittääkseni koko lompolon ylittävä erittäin matalavetinen kannas. Sinänsä erikoinen paikka, enpä muista nähneeni vastaavaa.
Erikoinen valli toiselta koskelta
Ajelimme seuraavan kosken niskalle, johon pistimme leirin pystyyn hienolle kummulle. Seuraava koski oli noin kilometrin pitkä ja varsin hurjavauhtinen sisältäen yhden isomman kinkaman - varsinkin taaimmaisessa uomassa oli suoranainen putous. Tässä koskessa on kuulemma särjetty useampia kanootteja ja puhkottu kumiveneitä, enkä ihmettele yhtään.Yllä oleva kuva on juuri ennen vauhdikkaimman koskijakson alkua. Meille tuli kuitenkin erittäin selväksi, että meidän veneilymme on kohdannut äärimmäisen päätepisteensä. Alashan kyllä aina pääsee, mutta ei suoraan sanoen houkutellut ajatus vetää jokivenettä ylös koko kilometrisen kosken paluumatkalla.
Kohti Paaskijuuhaa
Kalastelimme kosken, mutta se ei tarjonnut juuri sen erikoisempaa kuin tähänkään asti - muutama mittakala. Seuraavana aamuna heitimme reput pykälään ja jätimme veneen odottamaan paluutamme. Kävelymatkamme Paaskijuuhalle oli kosken takia kaksinkertaistunut alkuperäisestä . Alkumatka oli hieman inhottavaa kävellä: maasto oli epätasaista ja välissä oli tiheitä koivikoita. Loppumatka olikin jo sutjakampaa menoa paremman maaston vuoksi. Paaskijuuhahan on Näätämön pohjoispuolella sijaitseva pieni joki, joka liruttaa vetensä Silisjuuhaan (Silisjoki) pari kilometriä ennen tämän laskemista Opukasjärveen.
Suurharjukset kadoksissa...niin ja myös pienemmät
Suunnistimme Paaskijuuhalle em. artikkelin mainostamalle hirmuharripaikalle, joka lehden mukaan löytyi topografikartan 3933-1 sanan "Poaskijuuha" o-kirjaimen kohdalta. Lainaus Erän artikkelista:Ottipaikka oli melko laaja, ilmeetön, ruohikkoreunainen suvanto parikymmenmetrisen koskipätkän alla. Akon porukka sai paikasta jutun mukaan reilut parikymmentä isoa harria, joista suurimmat olivat yli kiloisia. Leiripaikan löysimme vastarannalla olevan lammen rannalta.
Reissun yleisen linjan mukaan oli selvää ettemme saaneet paikasta yhden yhtäkään kalaa, emme edes nykäystä. Yllä olevasta koskesta tuli sentään joku tammukka. Pari sataa metriä yo. kohdasta ylöspäin olevalla suvannolla pari isoa kalaa kävi pinnassa, mutta ne eivät suostuneet ottamaan minkään valtakunnan pyytöihin, vaikka kaikkia kokeiltiin. Osa meni yöpuulle, mutta me jatkoimme Miikan kanssa yhä ylöspäin. Kammilammessa (kammi on sortunut) on melkoinen haukikanta. Saimme kolme haukea ja muutama vielä seuraili. Sama juttu ylemmässä lammessa: haukia, haukia, haukia. Tässä vaiheessa ajattelimme, että uni on poikaa ja suunnistimme nukkumaan. Kalansaalis oli tosi surkea sinä iltana: me ei saatu kuin muistaakseni yksi mitallinen.
Kuuma päivä ja kuollut joki
Uusi päivä ja uudet kujeet ja suunta kohti alaspäin. Uitimme jos minkälaista vipstaakia, mutta kalat kieltäytyivät yhteistyöstä, kertakaikkiaan. Päivä oli painostavan kuuma eikä meillä ollut evästä matkassa, kun ketään ei kiinnostanut repun raahaaminen. Loppupäivästä huomasimme, että mato on ainoa viehe mitä kalat suostuvat edes harkitsemaan. Saimme koskipaikoista lähinnä tammukoita, mutta suvannot olivat kuin kuolleet. Joen vesimäärä ei ollut mitenkään suuri, kuten allaolevasta kuvasta hyvin näkyy.
Kun vesi on matalalla...
Kalastimme jokea noin kilometrin päässä suulta olevalle rajulle koskijaksolle asti, kunnes nälkä voitti; kipin kapin asennolle ja lenkkiä poskeen. Illan kalastusperiodille ei löytynyt hirveästi halukkaita, mutta minä ja Keijo päätimme lähteä. Alusta lähtien oli selvää, että mato-onki on illan sana. Eilen kuolleena olleet paikat olivat tänään täynnä elämää: joka ainoassa täysin onnettomassa kiven kolossa pahimman virran keskelläkin oli asukki, joka lähes poikkeuksetta kävi ainakin yrittämässä. Illan suurimmat tammukat olivat 35 senttisiä. Ne tulivat joen ylittävän poroaidan kohdalta. Poroaidan alapuolella oleva pikku lompolo oli varsinainen lastentarha. Lähes joka heitolla joku tirrikkä kävi yrittämässä, mutta isompiakin tuli muutama.
Seuraavana aamuna heitimme muutaman heiton, mutta reissujalka oli jo suunnattava takaisin kohti Näätämöä. Paluureissu sujui joustavammin lähes samoja jalanjälkiä kuin tullessa. Helpoin reitti Paaskijuuhalle Näätämöltä käy pitkin poroaitaa. Poroaita ylittää Näätämön jossain Vuontislompolon alapuolella ja Paaskijuuhan noin kilometri "hirmusuvannolta" ylöspäin.
Mielenrauhaa järkyttäneet siiat
Käsittääkseni Kaartilompolon ja Vuontislompolon välissä on vain kaksi varsinaista koskea, joista toinen oli alussa mainitsemani hurja sellainen. Paaskijuuhalta tullessamme kalastelimme sitä alempaa. Koski oli syvä ja herkullisen näköinen, mutta kaloja ei oikein kuulunut. Tulihan niitä pari mukavan kokoista, mutta ei mitään erikoista. Suurinta mielenjärkytystä aiheuttivat kosken miedommassa kohtaa pintautunut siikaparvi. Kalat maikkuivat pari metriä rannasta, ja ne olivat isoja (yli kiloisia). Selkäevät vain pyörähtelivät pinnassa. Eikä ne välittäneet tippaakaan vaikka välissä neljä kaveria heitti samaan sumppuun kaikenlaista mitä perhorasioista vain löytyi. Eikä me niistä yhtään saaneet edes yrittämään. Jälkeenpäin mietin, että ehkäpä olisi vaadittu tosi pieni musta pinturi, jollaista meillä ei kellään ollut.(Kysymys kuuluu tietenkin, että kuka pöljä lähtee kalastamaan Lappiin ilman mustaa pientä pinturia?). Olisi ollut hauska tietää millaisia kaloja siellä uiskenteli...isoja ne ainakin olivat.
Hyppäsimme suoraa kyytiä veneeseen ja porhalsimme kohti Näätämön luusuakoskia. Vetaisimme veneen koskien päälle sutjakasti ja huomasimme, että joki syvenee todella jyrkästi. Yhdessä kohtaa voi olla polven verran vettä ja askel keskemmälle, niin ainoa joka jää pinnalle on lippalakki. Joen keskellä menee lähes joka kohdassa syvä uoma, joka estää ylikahlaamisen. Luulen, että lähin kahluupaikka löytyy Kaartilompolon yli menevän särkän luota, jos se sitten läpi asti ylettyy (ei kokeiltu).
Tällä kertaa suunnistimme joen mökin vastaiselle rannalle, joka on mielestäni parempi. Joen niskalle oli leiriytyneenä edelleen sama perhe, joka oli siellä menomatkallamme. Tulimme niin myöhään, että porukka oli mennyt jo yöpuulle, joten ei päästy jutustelemaan. Rannassa näkyi kuitenkin olevan täysinäinen sinkki kalaa. Ne olivat saaneet muutakin kuin kokemusta.
Kalat olivat edelleen alemman kosken niskalla
Reissuun lähdettäessä sovimme, että se joka saa vähiten mittakaloja, kustantaa muille munkkikahvit/limsat. Miikka ja Harri pitivät tässä vaiheessa jumbosijaa yhdessä, joten he päättivät, että ehkäpä on parempi kustantaa kahvit yhdessä, kuin mahdollisesti yksin. Niinpä viimeisellä kalastussessiolla ei ollut enää merkitystä kokonaistilanteeseen.
Minä ja Harri suunnistimme välittömästi alemmalle koskelle, kun taas Miikka ja Keijo jäivät niskakoskelle. Täsmälleen samasta kohtaa, mistä saimme menomatkalla parhaiten kalaa, niin siitä sitä tuli nytkin. Lähes joka heitolla oli kiinni jonkunkokoinen, normaalisti 26-29 senttinen - siis niukasti alimittaisia. Kun syönti rupesi laantumaan, niin Harri pakkasi kimpsunsa ja lähti takaisin. Minä vaihdoin minun erikoisstreamerini, jota käytetään ainoastaan harvoissa ja valituissa paikoissa. (Olen yrittänyt sitoa vastaavanlaista, mutta noin miljoonan kopion jälkeenkään en ole saanut tyydyttävää aikaiseksi. En ole löytänyt oikeaa siipimateriaalia. Tarkennus -02: nykyään onnistuu jo ihan kelvollisesti) Luottoperhoni ei pettänyt nytkään vaan syönti alkoi uudestaan. Lyhyessä ajassa kepitin rannalle kaksi 40 senttistä ja yhden 39:n.
Onnistunut iltakalastussessio
Kuvassa näkyy alemman kosken niskalta saamiani harreja. Valkoiset pisteet kuvassa ovat muuten sääskiä, joita oli paljon... Takana oikeassa laidassa siintää niskakoski. Joissakin artikkeileissa on mainittu, että harrinkalastus yöllä olisi turhaa ranneluiden kulutusta, mutta minusta se on täysin pötypuhetta. Kuumina kesäpäivinä, jolloin syönti on täysin nolla, ainoa mahdollisuus saada kalaa on kalastaa yö. Y.o. kalat tulivat siinä kolmen kieppeillä aamuyöstä.
Ryhmäkuva tyyntä järven pintaa vasten
Hieman kaukaa otettu poislähtökuva. Huomaa takana tyynenä siintävä Iijärven selkä;ei ollut tietoakaan siitä myrskystä, mikä häiritsi meitä tullessa. Loppumatkalla emme kohdanneet minkäänlaisia vaikeuksia. Ilmaiset (minun kannaltani) munkkilimsat syötiin Karhunpesäkivellä ja Ivalossa käytiin hakemassa Lauran grilliltä makkaraherkut, kuten tullessa - hyvältähän nuo maistui, kuten aina pitemmän reissun jälkeen. Kalasaldo oli tosi surkea: Mie sain kymmenkunta mitallista, Keijo puolenkymmentä sekä Harri ja Miikka vaivaiset kaksi. Täytyy sanoa, että varsinkaan harri ei ollut syönnillä, mutta ehkäpä perhokalastustaktiikoissa/taidoissa oli vielä hiomista - ainakin Näätämön osalta.