Pääsiäisreissu 17.-21.4.2003 - Kessi

Tämänkertaiseksi pääsiäisreissun paikaksi oli valikoitunut tällä kertaa lähinnä isän toivomuksesta Kessi. Tavoitteena oli lähinnä parantaa ahvenennätyksiä, mutta harrejakaan ei aiottu hyljeksiä. Ja siinä välissä olimme kyllä valmiina vetämään muitakin kaloja.

Mukana reissulla oli tällä kertaa tuttu kolmikko eli isä, minä ja Miikka. Lisäksi vierailevana tähtenä oli irlanninsetterimme Lotti. Vanhuksella on jo ikää 11 vuotta, mutta hyvin se jaksoi vielä mukana juosta. Vaikkakin huomasi, että vanhuus alkaa jo painaa: askel ei ollut enää yhtä lennokas ja koira oli melko väsynyt iltaisin.

Ei se pulkka itsestään pakkaannu, vaikka kuinka sitä tuijottaisi

17.4 Hiihtopäivä

Vähäluminen talvi ja lämmin kevät saivat aikaan sen, että lumi oli Vätsäristä vähissä jo mennessä. Ennen reissua saimme kuitenkin tiedon, että ihan lopussa se ei sentään ole ja kelkanjäljetkin olivat tiedossa. Lähtöpaikalla oli useampi reki ja yksi kelkka, jotka kaikki olivat tullessa sieltä kadonneet.

Menohaluja ja lunta riittää vielä tässä vaiheessa

Alkumatka sujui sutjakasti. Lumi oli nuoskaista, mutta pohja kelkanjäljellä oli hyvä ja järvillä matka eteni lentäen. Noin viiden tunnin ja 15 kilometrin hiihtämisen jälkeen olimmekin perillä Nammijärven rannalla sijaitsevalla Piilolan autiotuvalla.

Aurinko oli saapuessamme jo sen verran alhaalla, ettei kalastaminen kiinnostanut enää ketään

Ilta oli siinä vaiheessa jo niin pitkällä, että kalaan oli turha haaveilla. Toisaalta olo oli kaikilla pitkän hiihdon jälkeen sen verran naatti, ettei intoakaan suuresti ollut ja olihan niitä päiviä edessäkin päin. Ruuan tekemisen jälkeen porukka häipyi yksimielisesti koisimaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle.

18.4 Itse asiaan

Ensimmäisenä kävimme testaamassa parisen kilometriä Piilolan pohjoispuolella olevan pienen lammen. Ilma oli paahtavan lämmin ja hiihdon jälkeen nähtiin harvinaisuus, että isä pilkki ilman paitaa. Enpä olisi tuotakaan uskonut koskaan näkeväni. Kairailimme reikiä lammelle satakunta kattaen käytännössä joka puolen. Ahvenia tuli sieltä sun täältä harvakseltaan, mutta isomuksista ei havaittu hajuakaan, jos niitä nyt edes siellä oli.

Iltapäivällä hyppäsimme suksien päälle ja suuntasimme Taimenjärvelle. Itse ehdottelin Iisakinjärveä, mutta päätimme jättää sen seuraavaksi päiväksi. Taimenjärvellä ei näkynyt taimenia eikä oikein muutakaan kalastoa, vaikka muuten nätti järvi olikin. Keskellä oli pari makoisaa saarta, joiden ympärillä pyörimme. Minä sain yhden pienen ahvenen. Muilla ei nykyäkään. Ilma oli tässä vaiheessa huomattavasti viilentynyt ja jään pinnan ollessa vesiloskainen olo oli vähän sellainen nihkeä.

Taimenjärven luusuan ehdimme vielä testaamaan ennen poistumista kämpän lämpöön. Löysimme paikalta ahvenia, jotka innostivat meidät julistamaan pilkkikilpailun aikarajoineen. Harmittavasti Miikka vei pelin 4-3 vieden samalla kunnianarvoisan "Taimenjärven kuningas" -tittelin itselleen. Isä jäi nollille.

Päivän aikana kämpällä oli käynyt kelkalla joku, mutta ei ollut näköjään uskaltautunut jäädä yöksi - jos nyt oli edes ollut sellaisia aikomuksia. Tämän jälkeen nähtävästi kukaan ei käynyt Nammilla tai ainakaan Piilolassa. Koko ajan olleet lämpimät kelit söivät lumet ja karkoittivat samalla ihmiset kairasta. Niinpä mekin saatoimme puoleksi hyvällä omalla tunnolla luuhata autiotuvalla. Tosin meillä oli teltta mukana, jos vaikka olisimme olleet yötä myös kairassa. Missään vaiheessa kellään ei kuitenkaan ilmennyt suuria intohimoja paeta kämpän lämmöstä. Se on se mukavuudenhalu.

Puukkojunkkari, kasakka ja tappajakoira Piilolan tuvan edessä

19.4 Lerkan kuningas

Kolmannen päivän ohjelma keskittyi Iisakinjärven eli lappalaisittain Lerkka-Iisakin valloittamiseen. Kukahan lienee ollut moinen Lerkka-Iisakki, kun on oikein järvikin tyypille nimetty. Matka järvelle meni oikeastaan aika työläästi. Matkaa ei ollut kuin jotain 3.5 kilometriä, mutta sohjoinen upottava lumi teki hiihtämisen raskaaksi. Vielä kun jängät olivat vesillä ja hiihtämäämme kurua myöten menevä pieni puro oli Amazon, niin homma oli - vetistä.

Ekalle lammelle kuitenkin päästiin. Ulkoasultaan se näytti matalalta paska lutakolta, mutta kalaisalta kaikkine kortteineen (ovat kuule harvinaisia noilla seuduin). Mutta kaikki oli tietysti päälaellaan. Vettä löytyi parhaimmillaan lähemmäs kymppiä ja kaloista ei tietysti evääkään. Kairakin alkoi taas sopivasti tylsymään, ja kairaaminen näin ollen muuttui tosimiesten hommiksi. Me kun olimme marjanpoimijoita, niin häivyimme lammen jälkeen tankkaamaan ja paistattelemaan auringossa - ja tietysti punomaan juonia itse Lerkkaa varten.

Järvi on kaksiosainen ja välissä pieni salmi. Itse huitelin pienen puolen aika nopeasti lävitse suoraan salmeen. Ei tullut kalaa kummastakaan. Isä kuitenkin takana onnistui haahuilemaan itsensä keskellä pientä puolta jonkinlaiseen ahvenparveen. Se kiskoi noin viisi ahventa siitä. Mulle ja Miikalle ei mitään, vaikka nyt koitettiin omalta osaltamme häiritä siinä samassa sumpussa.

Siispä jatkamaan koomakairausta isolle puolelle. Joskus aina vähän tympäisee, kun kalasta ei ole ollut puoleen päivään merkkiä ja reikiä on noin sata takana. Kairaa reikä, kaira jäähän pystyyn, pilkkireppu alle, sama pilkki esiin, mitataan syvyys, 20-30 senttiä ylemmäs, aivot piippuhyllyllä nykytystä jonkin aikaa, ylös ja sama ruljanssi uudelleen. Erityisesti se tympäisee, kun usko kalantuloon on etukäteen ollut kova. Mutta meillä on syvä kokemus aiheesta, joten tämänkin kestimme kuin miehet.

Hyvää koomaa häiritsemässä kävi Miikan ongessa iso kala, joka kuitenkin pääsi irti. Kymmenen reikää ympärille, mutta ei enää nykyäkään. Minä jatkoin eteenpäin, iso kala kiinni ja siima poikki. Juuri tällaisia tapauksia varten minulla oli karmean kokoinen Professori, mutta mitään ei kuulunut. Haukihan se luultavasti oli - tai sitten aivan karmea ahven veitsenterävine hampaineen.

Iisakinjärvi on siitä mielenkiintoinen, että osa siitä on Norjassa. Siispä kävimme suorittamassa rituaalikuseskelut rajapyykille. Tämä hieno perinne alkoi Kallojoella myös Norjan rajapyykille ja sillä kai pyritään lähinnä ilmentämään kyseisten kalavesien sen hetkistä anteliaisuutta.

Rajamies ongella

Pysyimme kiltisti suomen puolella kairaillen huviksemme siellä täällä. Jää oli tasainen, mutta sopivan sohjoinen, joten siihen jäi kivasti jäljet kävelystä. Eli vähän sama asia kuin koskemattoman lumipinnan kanssa. Kuka voisi vastustaa kiusausta päästä vetämään omat viivansa siihen. En ainakaan minä.

Teimme aluksi kairauskuviota Zorron malliin, kunnes sain kuningasidean ja pääsin kerrankin tekemään suurimman ympyrälabyrintin. Tai sellaisen, jossa silmukka kiertyy sisälle ja josta pääsee myös ulos. Olisiko noita kutsuttu joskus jatulintarhoiksi, tiedä häntä. Miikka päätti vielä kairailla reikää silmukan varrelle.

Puhdetöitä kalastuksen lomassa

Jottei kairailu olisi mennyt ihan hukkaan, niin lähdin rutiininomaisesti käymään reikiä lävitse. Ja mitä ihmettä, heti ensimmäisestä reiästä tuli ahven. Seuraava oli tyhjä, mutta taas seuraavasta tuli pari ahventa. Sitä seuraava oli tyhjä ja Miikka sai tätä seuraavasta pari kolme ahventa ja vielä yhdestä reiästä tämän jälkeen tuli kalaa.

Tästä innostuneena kairailimme labyrinttiä sisään enemmän, mutta tietysti kun kalaa alkoi yrittämään tosissaan, niin se loppui välittömästi siihen. Ei enää yhdestäkään reiästä mitään. On tää välissä mystistä hommaa. Olimme jo lähdössä pois, kun päätin käväistä kokeilemassa vanhat reiät. Tähän mennessä ottirei'istä ei ollut jälkeen päin tullut mitään, mutta nyt oli tietysti taas toisin. Toisesta reiästä tuli yksi kala ja Miikan ottireiästä alkoi suoltamaan kalaa ihan tosissaan. Yhteensä niitä tuli 11 ja joukossa reissun suurin 450 grammainen. Tämä kuitenkin takasi sen, että minä - ja vain minä - olin Lerkan kuningas.

Takaisinhiihdossa meni tunti vähemmän kuin tullessa. Helppo on hiihtäjän hiihdellä, kun latu on avattu, toteaisi Eino Leino.

Illanvietto sujui leppoisissa merkeissä. Avasimme viinipullon - tai tölkin tässä tapauksessa - ja juttelimme leppoisia. Viini, tiukka ulkoilmapäivä ja mökin leppoisa lämpö takasivat, ettei kenenkään tarvinnut unta houkutella.

20.4 Viimeinen päivä tyhjän nykytystä

Viimeinen kalastuspäivä oli edessä ja päätimme heittää sivujärvet taaksemme ja ottaa Nammista reilun niskaotteen. Katsoimme kartalta sopivan saarisen (näitähän järvellä riittää) kohdan ja hiihtelimme sinne. Ja sen jälkeen kaira laulamaan. Kalansyönti oli yhtä surkeaa, ellei huonompaa kuin edellisinä päivinä. Pieniä ahvenia tuli muutama, mutta yleisesti ottaen oli hiljaista: Miikka onnistui saamaan harrin, mutta ei siitä eikä kymmenestä reiästä ympärillä tullut mitään.

Jossain vaiheessa isällä katkesi siima harrin kanssa ihan avannon suulla. Hän vaihtoi vehkeet ja tiputti toisen pilkin. Saman tien tempaisi uudestaan ja harri tuli jään päälle. Vaikutti, että alla oli parvi, mutta homma loppui tähän ja koko lahdesta ei tullut muuta. Kalan perkuu paljasti, että kadonnut morri löytyi tämän kalan vatsasta. Eli sama kala oli ottanut uudestaan. Enpä muista, että olisin harrin kanssa koskaan nähnyt moista.

Isä esittelee kalan vatsasta löytynyttä morria

Kala ei syö aina, kalamies kuitenkin syö. Siispä lenkinkyrsää jyrsimään. Sen totesimme, että paikallisissa saarissa on tosi kehnosti tulipuuta, vaikka sitä seudulla muuten kyllä riittää.

Saarirykelmä ei siis antanut saalista, joten nostimme jälleen kytkintä ja suuntasimme Nammin luusuaan, josta Naamajoki lähtee. Siellä jos jossa luulisi kalan löytyvän. Itse joki oli jo sulana. Siispä tietysti kairailemaan mahdollisimman lähellä sulaa. Mutta ei kalaa sulan läheltä tai kauempaa. Vai olisiko kauempaa tullut joku pieni ahvenentirri. Meinattiin jo mennä linkoamaan pilkkejä sulaan ja kokeilemaan onneamme siellä, mutta luovuimme ajatuksesta.

Sulan vieressä pilkillä

Tässä vaiheessa tuntui siltä, että koko Nammista ei taida tulla kalaa, eikä motivaatiota enempään yrittämiseen oikein ollut. Sen verran kuitenkin vielä oli epätoivoista uskoa, että meidän oli pakko käydä takaisin päin hiihdellessä heittämässä pari reikää keskellä pientä selkää olleen kahden lähekkäisen kivikon viereen. Mutta ei vain siitäkään mitään tullut, vaikkei kalapaikka enää sen houkuttelevamman näköinen voisi olla. Tämä pyyntipäivä oli muuten koko reissun lämpimin ja asteita oli varmaan jotain 15 plussan puolella. Olipahan yksi lämpimimpiä pilkkipäiviä koskaan. Vielä kun yöpakkasia ei ollut oikein laisinkaan, niin sulamisvauhti oli huimaa. Tämän mekin tulisimme huomaamaan seuraavana päivänä.

Miikka hiihti tässä vaiheessa mökille ruuan laittoon, mutta isän kanssa suuntasimme vielä pikku lammelle, jossa kävimme pari päivää sitten. Kokeilimme vanhoista rei'istä, mutta emme saaneet edes nykäistä. Jos joskus oli vielä vähän syönyt, niin se aika oli tullut ja mennyt. Siispä nopsasti mökille ja syöpöttelemään Miikan tekemää gourmet-ateriaa. Reissu reissulta sapuskat paranevat ja tälle reissulle ne maksoivatkin jo sen verran, että heikompaa hirvitti.

Vielä yö kämpässä ja menopäivä takaisin oli edessä. Tosin isä painui ulos nukkumaan. Raitis ilma kuulemma kiinnosti enemmän.

21.4 Hyvä olisi hiihtäjän hiihdellä, jos lunta olisi alla

Heti alussa totesimme, että hiihtokelit ovat niistä kairoista loppu. Kun ei ole lunta, niin sitä ei ole. Pääsiäisen lämpöaalto oli ihan käsittämättömän nopeasti sulattanut kaiken. Nyt jos joskus näki hyvin, kuinka lumi hävisi. Onneksi välissä oli järvipätkiä, joissa matka eteni joutuisasti. Meillä oli kuitenkin edelliseltä keväältä tiukka kurssi takana aiheesta: "Kuinka vedät ahkiota kuivalla maalla". Siispä ei ongelmia.

Ahkioiden vetoa kuivalla...

.

...ja märällä

Välissä vastaan tuli kelkkamies, joka raskaasti kiroillen vedätti rakennustarvikkeita kelkkaa huutaen. Siinä oli vehkeet kovilla. Lisäksi ohitsemme tuli toinen porukka, joka oli ollut Kaitajärvellä "mökkikylässä" viettämässä pääsiäistä. Heidät olimme tavanneet jo tullessa ja jutelleet muutaman sanasen.

Söimme välillä Kuivaslompololla. Pyöräytin sielläkin muutaman reiän mukavaan puronsuuhun, mutta ei merkkejä kaloista. Syöpöttelyn jälkeen ei ollutkaan pitkä matka autolle ja sieltä sivistykseen. Mikä tarkoittaa aina ruokapöytää ja saunaa. Tästä on hyvä edetä kohti kesää.

Sankarit perillä