Pääsiäisreissu 9.-12.5.2004

Pääsiäisenä on päästävä pohjoiseen kalaan. Se on ollut viimeiset vuodet teemana ja miksipä hyviä traditioita rikkomaan. Kuten normaalisti, niin tälläkin kertaa asiaan liittyi kovasti arpomista. Arvottiin mukaan lähtevää porukkaa ja kohdetta. Ruletin hidastuessa ja pallon tipahtaessa koloon löysin menomatkalla mukana ainoastaan isän ja matkanpääksi sovittuna Ruotsin pohjoisosat. Miikka ei päässyt mukaan, kun armeija halusi miestä enemmän ja Tomi livahti pois sairastumisen takia. Mikäpäs se siinä. Eipä tarvinnut yksin lähteä ensimmäiselle talvireissulle.

Ennen reissua olin pohtinut, että uudelle kairalle olisi tarvetta. Ajattelin kuitenkin tukea pohjoisen taloutta ja ostaa kairan sieltä. Tarkoitus oli siis hommata perus 115mm vihreä UR. Ensin kylän toiseen urheiluliikkeeseen. Siellä ei ollut kuin pari kairaa kaupan ja kaikki jotain erikoismalleja. Siis toiseen eikä sielläkään ollut kuin huonompia juhla-URriä. Kun kerran vaihtoehdot alkoivat loppumaan, niin piti sitten ottaa tällainen huonompi malli. Samalla kyllä tein päätöksen, että kotiseututukeminen saa loppua tähän ja ostan kalavehkeeni sieltä, mistä niitä yleensä kohtuusuorituksella saa.

Kaikessa menee oma aikansa ja niinpä illan hämärtyessä olimme vasta Vittangissa menossa. Pikainen tilanneanalyysi, auto tienposkeen ja telttaan hankeen. Niillä paikkein lunta oli vähin ja pieniä pälviäkin oli jo haivaittavissa. Mahtoi ohiajajat ihmetellä, kun me illan hämyssä tyhjennettiin takakonttia ja häivyttiin niine hyvinemme metsän siimekseen. Sitä tunsi itsensä melkein roistoksi.

Yö oli lämmin - liian lämmin aamuista hiihtoa ajatellen, mutta nukkumiseen oikein hyvä. Ei pistetty mitään teltan alle ja kylmähän se vähän juuti alta. Isää haittasi enemmän, minua ei juurikaan.

Uusi päivä - josko vaikka kalaan tänään

Päivä aukeni aurinkoisena. Ei pidetty hoppua, joten herätys ei ollut turhan aikaisin. Niinpä menikin oma aikansa ennen kuin pääsimme perille. Siinä sivussa metsästimme lupia piljoonasta eri paikasta, mutta pitkäperjantai ei ollut parasta aikaa siihen. Viimeisessä paikassa ystävällismielinen henkilö soitteli vielä loput lähipaikkojen pisteet läpi, mutta ei menestystä. Kyseli, että minne mennään ja sanoi, että menkää pois, ei siellä kukaan mitään kysele. Me sitten menimme - eikä kysellyt.

Siinä perille autolla ajaessamme lunta alkoi satamaan kunnolla. Kun lämpötila oli plussan puolella, niin ei mikään hyvä merkki. Takkala, takkala, takkala on keli oli päivän tunnussana. Onneksi ei kuitenkaan ollut puusuksia matkassa.

Ennen matkaanlähtöä suoritettiin tiukka tankkaus ettei tarvi sitten kesken matkan alkaa kiskomaan ruokaa sisuksiin. Kun lunta tuli kaatamalla, niin ruokailu piti suorittaa autossa kaiken tavarapaljouden keskellä. Siinä oli sitten kaikki vähänkin tasaisemmat pinnat käytössä.

Kaiken valmistelun jälkeen pääsimme viimein matkaan. Yllättävän nopeasti tavaratkin sujahteli oikeille paikoilleen sen kummemmin ahtamatta. Heti alussa paljastui, että raskasta on. Hanki petti osin vähän ja osin pahasti. Lisäksi uusi lumi halusi innokkaana päästä mukaamme vapaamatkustajiksi ja vielä valitettavasti suksiemme pohjassa. Mun sukset olivat uudemmat ja vähemmän voidellut ja niinpä lumi myös piti niistä enemmän. Siispä pohjassa oli jatkuvasti useamman sentin kerros töhnää. Matka siis eteni hitaasti, mutta tasaisesti kunhan välissä hiihtelimme toisten suksien yli.

Matkaa oli noin 7-8 kilometriä. Siinä kelissä sekin tuntui pitkältä. Osaltaan se kyllä tuntui pitkältä, kun meikäläisen konttorin pehmittämä ruumis pantiin hikoilemaan. Lisäksi olin reilun vuorokauden sisällä ajanut Helsingistä Sodankylään. Lyhyesti sanottuna olin väsynyt. Lopussa keli sentään vähän parani ilman jäähtyessä, mutta täytyy sanoa, että viimeinen kilometri tuntui tosi pitkältä. Suunnistus oli sentään sujunut hyvin ja olimme juuri siinä kohtaa kuin pitikin.

Tyhjät pois

Ensimmäisenä hoidimme leirin pystyyn. Edellisen yön juutamisesta pelästyneenä isä innostui hakemaan hoitamaan tosissaan havuja telttapaikan alle. Tai eihän sieltä havuja löytynyt, joten koivunoksat saivat oikein hyvin riittää. Mutta niitä hän keräsikin sellaisen pinon, että mietin jo, että miten teltan saa sinne huipulle asetettua.

Kairailin jo juomaveden ottoa reiät siihen lähirantaan. Heti alkuunsa tuli taas muistutus, että mitä on jokipilkintä, sillä noin kolmas reikä karahti pohjaan eikä jäätäkään ollut kovin paljon. Puhdasta vettä kuitenkin saatiin ja telttakin pystytettyä mäen harjalle. Siinä samassa isä oli jo ehtinyt kasailla polttopuitakin melkoisen kasan. Tässäpä mies, joka tekisi nuotion etelänavallakin.

Aurinko oli jo selvästi laskuhumalan puolella, joten kalaan piti ehtimän. Olin kaukaa viisaana printtaillut ilmakuvia, joista näki joen poterot. Selvästi joku muukin oli osannut syvänteelle, sillä hyvän näköiseltä pilkkipaikalta löytyi selvä reikä, mutta vain yksi. Siihenpä mekin sitten kairailemaan. Totuttuun tapaan mitään ei löytynyt, mutta kuten tavallista isä vetäisi ensimmäisen kalan jäälle. Tämä kala totteli abborre nimitystä ellei sitten ollut meänkielinen. Sellainen 150 grammainen hurjimus eli ei edes erikoisen iso.

Mulla meni noin reiän pari ja löysin oman ahvenspotin, josta kalaa alkoi työntämään ihan tosissaan. Kala oli niin hurjalla otilla, että pari ensimmäistä otti ihan tolkuttoman kokoiseen painouistimeen, jonka kolmihaarakoukut sopivat lähinnä valaanpyyntiin. Moinen hirvitys oli meillä mukana lähinnä syvyyden mittaamista varten ja toissijaisesti haukia varten.

Ahneita paskoja nämä svenskiahvenet

Ja olihan siellä niitä haukiakin. Yhdellä ahvenreiällä hiljeni yhtäkkiä ja arvelin jo kalojen lopahtaneen. Siinä nykytellessäni kävi siimassa pieni värähdys ja sen jälkeen olo keveni kummasti. Ylös ei tullut kuin vapaana leijuva siimanpätkä. Hauki oli napannut koko rautupilkin mukaansa. Oli siinä reilun kymmenen sentin tapsin päässä muutakin, mutta nähtävästi ne eivät olleet niin kiinnostaneet. Taisi hauki kateellisena katsella, että kun sain niin hyvin ahvenia, niin halusipa saman pyydön itselle.

Ahvenia siis löytyi useammasta reiästä. Alueella näkyi pyörivän kohtuullisen iso ahvenparvi. Koko näkyi pysähtyvän 300 grammaan. Osa oli ihan pientäkin, mutta tyypillisin koko näytti olevan sellaiset 150 grammaa. Olisihan niiden toivonut olevan vähän suurempia, mutta hyvä kun jotain saatiin. Saatiin nimittäin iltapala.

Illalla viilenee, jotta yöllä olisi kylmää

Nyljin kalat (on muuten yliveto menetelmä ahventen kanssa) kylmenevässä illassa kärvistellen sillä välin, kun isä viritteli nuotion. Ei voi kuin hämmästellä miehen kykyä viritellä kehnommistakin aineksista nuotio pystyyn. Ja kysymys ei ollut siis savuttavasta koivunuotioraadosta, mitä mun koivunuotioni ovat normaalisti, vaan reippaasti liekehtivästä ja lämmittävästä ilmestyksestä. Tällä kertaa onnena oli, että kuivannutta koivua löytyi siinä määrin, että kuuma sydän saatiin aikaiseksi ja märempikin koivu paloi matkassa. Hyvähän siinä oli kalat kypsyttää ja muutenkin kuivatella ja viritellä itsensä yökuntoon. Fiilikset olivat sitä myötä oikein mukavat.

Yö oli aika viileä, mutta prinsessapatjalla leijuessa ei ainakaan kylmä päässyt vaivaamaan. Tosin paksummat oksat painoivat hieman ikävästi kylkiluiden väliin ja lievensivät prinsessaefektiä. Pidän edelleen kuusenhavuja parempana pehmikkeenä.

Raittiissa ilmassa on hyvä nukkua

Aamu koitti oikein aurinkoisena, mutta varsin kirpakkana. Melko nopeasti se kuitenkin lämpeni kohtuullisiin lukemiin. Tarkastin ensimmäisenä toukkien tilanteen ja ne olivat aika jäykkä. Ne vaikuttivat täysin jäätyneiltä, mutta niin vain yllättäen siellä rupesi jotain elämää tapahtumaan, kun vähän lämmitti purkkia. Luulisi olevan biorytmit toukillakin kunnossa moisen kylmäterapian jälkeen.

Ruskean reiän ritarit

Kalamiehen pettymys

Murkinan syötyämme suuntasimme matkaan. Tarkoitus oli mennä tutustumaan läheisiin lampiin. Ensimmäiselle lammelle hiihtäessämme huomasimme pari kelkkailijaa pilkillä läheisessä jokisuussa. Siispä sinne morjestamaan. Eipä siitä paljon mitään tullut. Kun yhdistää harvasanaisen jurot lappalaiset ja huonosti ruotsia vääntävät suomalaiset, niin ei siinä mitään kansalliseepoksia synny. Kun meni vielä ohi se pisin lause, niin anti jäi vähäiseksi.

Mitäpä tuosta. Pilkillehän tässä on tultu eikä paskaa jauhamaan. Kipin kapin läheiselle lammelle. Ilmakuvat olivat kertoneet matalasta tapauksesta, mutta piti sieltä nyt sentään vettä löytyä. Vaan ei löytynyt. Maanäytteet tuli kyllä otettua useasta kohtaa järveä. Onneksi pohja oli höttöistä mutaa, niin kaira ei ollut millänsäkään. Mutta noin seitsemännen reiän jälkeen lopetimme projektin sillä lammella ja suuntasimme varmalle tapaukselle eli ainakin siinä mielessä varmalle, että sieltä piti vettä löytymän.

Ja löytyihän sitä. Vettä vaan ei kaloja. Tai ei ne ainakaan tulleet jään päälle meille naamaansa näyttämään. Kairailimme lammella jotain viitisen tuntia. Siinä ajassa ehti kiertämään sen melkein kokonaan ympäri. Parhaimmillaan vettä löytyi reilut kuutisen metriä joskin normaalisyvyys oli siinä 1.5-2 metrin kieppeillä.

Hieman hymyilytti, kun kilpapilkkijän kairaustahdillani kairailin sellaiset kuutisen reikää isän yhtä vastaan ja sentään jäätä oli kairallisen verran. Tyydyin heittämään muutaman lievääkin lievemmän piikin, mutta turhaapa täällä ressaamaan. Kukin tyylillään.

Häntä koipien välissä takaisin joelle

Tässä vaiheessa lampipilkkiminen sai riittää ja suunnistimme joelle. Järven luusuassa oli jäätä vähän ja vettä sopivasti eli juuri kuin kalojen uiskeltavaksi. Ehkä ne uiskentelivatkin, mutta eivät ainakaan syöneet mitään metallista ja kiiltävää. Vaihteeksi oli kuitenkin helppo kairata reikiä, joten pyörittelin niitä viitisentoista ohueen jäähän.

Turhapa tyhjää on kykkiä, joten eteenpäin. Mutkan kohdilla oli sulaa, mutta siitä vähän eteenpäin oli taas jotensakin kestävän näköistä jäätä. Sen verran kuitenkin epäilytti, että menin jäälle suksilla siteet auki ja kaira valmiina. Kun rannassa tuntui olevan sellaiset 15-20 senttiä, niin uskaltauduin jo ihan normaaliasemiin. Kairailin seuraavaa niskaa kohden jään koko ajan ohentuessa. Kun sitä oli viimein noin 7 senttiä ja kansi tärisi kairauksen voimasta, niin lopetin siihen ja aloin vetämään kalaa.

Siis unelmissani. Todellisuus oli jälleen raaka ja karu ilman pitsireunoja ja mantelitäytettä. Ei puhettakaan kaloista, vaikka kalamiehen kokemusta ja vaistoja hyväksikäyttäen olisin voinut muuta vannoa.

Ilta alkoi jo kummasti viilenemään, joten oli aika hiihdellä telttoja kohden. Kelkkauria risteili joka paikassa, mutta tällä kertaa niiden käyttöön ei ollut tarvetta, kun hanki kantoi ihan kohtuullisesti. Hihtelimme samalle suvannolle, kuin mistä saimme edellisenä iltana ahvenemme, mutta tällä kertaa yläpäähän.

Uskoa maaseudun tulevaisuuteen

Muutama reikä hyvin vettä ja huonosti kalaa. Minä sanoin isälle käyväni ylävirran jokisuussa, jossa oli toki kairattu, mutta hotspot paikka oli korkkaamaton. Kinkaman taka kadottuani kurkistin taakse ja näin vain suksenpäiden vilkkuvan miehen suihkiessa kohti vanhoja ottireikiä. Ja tietysti munkin paikka oli korkattu samana päivänä ja jäällä näkyi vankat verijäljet. Tosin siellä lojui myös julmettu hauenpää, joten vaikea sanoa, oliko veri aatelista vai ei.

Kairasin kuitenkin pari reikää lisää ja kokeilin vanhoista. Ja niinpä kävikin, että yhdessä reiässä nappasi reippaasti. Nappasi ja pääsi heti irti. Isolta kuitenkin tuntui ja antoi kummasti virtaa. Siinäpä se kuitenkin oli eikä muita merkkejä kaloista ollut. Ei edes hauista. Isä olikin sillä välin harventanut ahvenkantaa - tosin vain muutamalla kalalla. Minäkin kokeilin sen verran, että sain kuparisen rikki, mutta tällä kertaa koko oli aika pientä.

Siispä oli taas aika mennä syöpöttelemään lämpimän nuotion ääreen ja viettämään iltaa. Iltatoimenpiteisiin menee yllättävästi aikaa vaikkei edes olisi paljon mitään normaalista poikkeavaa tekemistä. Se aika vain katoaa jonnekin siinä kaiken puuhailun lomassa. Metsässä olemisella on aina siinä mielessä tervehdyttävä vaikutus, että siinä palaa perusasioiden äärelle. Katoaa mielestä sivistyneen maailman paineet, kun pitää puuhata ruokaa tai kohentaa kamppeita tai tehdä jotain muuta.

Tämä yö tuntui ainakin minusta vähän kylmemmältä kuin edellinen. Yhteinen arviomme oli, että jotain vähän päälle viitisentoista olisi ollut pakkasta. Kun kummallakin oli hyvät makuupussit ja alusta oli hyvin maasta eristetty, niin eipä tuo vielä kovin pahalta tuntunut. Aamulla oli taas kirpakka nousta varsinkin kun aurinko ei pilvien takaa päässyt samalla lailla lämmittämään, kuin edellisenä aamuna. Aamuvenyttelyllä käydessäni vetäisin harvinaisen tyylikkäät jätökset. Siispä: saanko esitellä:

Tonttupaska

Viimeiset rypistykset

Tänä päivänä oli tarkoitus kurvata pois, joten yritimme kohtuullisen pikaisesti päässä pilkille. Kurvasimme vain puolen kilometrin päähän joelle. Näköjään suoran toisessa päässä oli toinen porukka pilkillä, joten otimme toisen pään käsittelyyn. Jäätä oli taas niin paljon, että kaira juuri riitti ja vettä oikein hyvin. Olisikohan ollut kolmas reikä, niin mulla nappasi kunnolla. En taaskaan ehtinyt veivata kauaa, kun kala oli jo irti. Harmillista, kun ei edes pääse näkemään minkälaisia petoja siellä uiskentelee.

Tämän jälkeen olikin vähän aikaa hiljaista ennen kuin taas nappasi ja tällä kertaa ihan monikossa. Valitettavasti kalat olivat 10-20 grammaista ahventa eli ei niistä paljon hupia irronnut. Ihme yleensä, että tarttuivat kiinni meidän rouvin oloisiin pyytöihimme. Kalastelimme sitä suvannon pätkää noin vajaan parisen tuntia ennen kuin aloimme lähestymismarssin telttaa kohti tosin jokea pitkin naakien. Ihan yllättäen sivusta hurautti paikallinen, joka raatasi hyvää suomea vaiko meänkieltä se oli. Joka tapauksessa ymmärsimme oikein hyvin toisiamme. Kertoi nähneensä meidän suksenjäljet ja teltan ja sitä myöten oli oikein pitänyt tulla katsomaan, että ketkä hullut moisella varustuksella ovat liikenteessä.

Ukko oli oikein mukava ja puhelias ja ehdimme raatailla jonkin aikaa. Oli kuulemma niiltä periltä kotoisin, mutta työskenteli Kiirunassa. Mitä vähän oli saanut käsitystä sen perän kuvioista, niin sellainen tuntui olevan varsin tavallista. Kertoili vähän kalastuksestakin. Kuulemma kesällä seudulla on aika hiljaista, mutta näin kelkkailuaikaan kulkijaa riittää. Siitä läheiseltä lammelta olivat verkotelleet joskus 3-4 kilon siikoja ja kilon ahvenia, mutta ei ollut enää viime vuosina kuulemma samanmoisia tullut. Oli myös edellisenä päivänä saanut pari tolkun harria. Että on niitä kaloja siellä, jos vain sattuu oikeaan paikkaan.

Ukko häipyi ja mekin vielä päätimme vääntää viimeiset reiät ensin nivan alaosaan ja sitten välisuvannolle. Alhaalta ei tuttuun tapaan mitään merkkejä, mutta välisuvannossa siima liikahti hetken pilkinnän jälkeen. Ja vain liikahti, sillä haukihan se taas puraisi tapsin mukaansa. Ei huolinut isompaa lusikkauistinta, jonka heitin perään surmaksi. Kyllä tiesi ketku, mistä on kysymys.

Yliajan onnistuminen - upeaa, mahtavaa

Tässä vaiheessa budjetoitu lopetusaika oli jo ylitetty tunnilla, minkä olin oikeastaan jo salaa mielessäni varannut. Teltalle tullessamme en vielä malttanut lopettaa, vaan lupasin käväistä pikaisesti vetämässä viimeiset ahvenet hyväksi lopuksi. Tutulta ottireiältä tuli viisi ahventa nopeaan tahtiin ja kaksi ensimmäistä oli jopa otettavia. Sen jälkeen parilta muulta reiältä ei mitään merkkejä. Juuri kun olin lopettelemassa, niin kuin salama kirkkaalta taivaalta siiman päässä oli raskas venkoileva möntti.

Tällä kertaa toivoin hartaasti, että kala vain pysyisi kiinni ja pääsisin näkemään rodun ja koon, sillä kala tuntui todella isolta. Kaikkein hankalin homma oli saada se kääntymään putkeen, mutta viimein se tuli ja sen jälkeen sukkana ylös. Odotin jo näkeväni ahvenen kuonon pilkistävän sohjon seasta, mutta niinpäs vain sieltä putkahti puoli metriä kirkasta harrin kylkeä. Kylläpä siinä vaiheessa tuntui mukavalta. Aurinko paistoi pilvien lomasta niin taivaalta kuin päänikin sisällä. En malttanut lopettaa siihen, vaan kokeilin josko siellä olisi toinenkin. Minuutin pilkkimisen jälkeen päätin, että kyllä tuo oli annettu sillä mielin, että tähän pitää lopettaa.

Eikä tarvinnut edes photoshopata kiloa mittariin saadakseni

Teltalla oli mukava raottaa pussin suuta ja näyttää kala isälle. Mittaus kertoi pituudeksi 49 senttiä ja painoa oli tasan kilon. Ensimmäinen kilon pilkkiharri oli todellisuutta. Niin se vain on jännä, että yksi hieno kala nosti reissun kalastuksellisen arvon ihan omiin lukemiin. Tämä oli myös reissun ainut harri. Ei olleet purje-evät liikkeellä.

Ahvenparvi ja kiloinen harri (ja tolkun hauki) asustivat tässä

Kaikki loppuu aikanaan ja tämä suorastaan harmittavan äkkiä. No, eipä siinä muu auttanut, kuin pistää leiri kasaan ja lähteä suihkimaan kohti autoa. Tällä kertaa keli oli parempi, kun pakkaset olivat kovettaneet hangen ainakin osittain ja vanhakin jälki oli olemassa. Aukeilla vanhaa jälkeä ei viitsinyt hiihtää, kun se oli täyttynyt huonosti luistavalla puuterilumella. Metsäkohdissa siitä oli sitä vastoin apua.

Matkanteko sujui tällä kertaa huomattavasti sutjakkaammin, mutta ei nähtävästi tarpeeksi sutjakkaasti, sillä isä halusi välissä vetämään. Ja tietysti kunnon vauhtia. Mulla sattui olemaan ahkio, jonka kanssa vauhdin pitäminen oli vähän työläämpää. Yritin kuitenkin parhaani mukaan roikkua kyydissä. Jo noin kolme kilometriä ennen autoa ajattelin, että en jaksa ja että on pakko löysätä, mutta ajattelin kuitenkin vähän aikaa vielä jaksaa. Vielä kun isällä välissä upotti juuri sen verran, että sain häntä kiinni aina himpun verran jäätyäni, niin niinhän siinä kävi, että roikuin lopun matkaa autolle asti. Olipahan ainakin vauhdikas tulomatka ja täytyy sanoa, että aina nämä meidän hommat menee tällaiseksi äärimmäisyysjutuiksi. Mutta mikäpä se siinä.

Pepsodent toimi reissumme sponsorina