Råstojauren ympäristö 28.4-2.5.2002
Peeran parkkipaikalla noin viidenkymmenen muun auton seassa oli hyvä aloittaa pakkaaminen. Kuten tavallisesti reissuun lähdettäessä, tavaraa tuntui riittävän ja riittävän, mutta niin ne kaikki vain ahkioihin mahtuivat. Herrasmiehinä olimme ottaneet suurimman osan tavaroista ja Lauralla oli kannettavanaan ainoastaan keveähkö rinkka.
Jo matkalla tankatessamme ja lupia ostaessamme meitä oli useampaan kertaan varoiteltu heikosta lumitilanteesta. Ensimmäisten lompoloiden ylitys olikin vaikea, mutta tässä vaiheessa vaikutti vielä lupaavalta. Lunta oli ihan hiihdettäväksi asti.
Pikkuhiljaa lumi väheni vähenemistään ja alkoi vaikuttamaan siltä, että tässä kauhukertomusta ei katsotakaan teatterin penkistä popcornia napostellen. Lunta ei paikoin ollut kuin kelkkareitillä eikä aina silläkään. Kun kauempana siintävät tunturitkaan eivät juuri tuon lumisemmalta näyttäneet, niin epäusko alkoi hiipiä puseroon...
...erityisesti siinä vaiheessa, kun lumi tuntui paikoin loppuvan suksien alta kokonaan. Ahkioiden vetäminen märässä sammalikossa/liejussa on aika tuskaisen raskasta touhua. Varvikossa homma sujui onneksi sen verran paremmin, että jaksoin ainoana pitää pientä toivonkipinää yllä. Muiden liekki oli hiipunut jo useampi kilometri takaperin. Oli muuten reissun jälkeen aika pahan näköiset pulkan pohjat.
Perille kuitenkin päästiin. Tosin aikaa meni yksi päivä odotettua enemmän.
Parin päivän hikisen pulkan kiskonnan jälkeen oli aika koittaa kalaonnea. Lyhyen kokeilun jälkeen isä kiskaisikin ennätysharrinsa jään päälle...
...kuten myös Laura.
Minä sen sijaan keskityin enemmän pyytämiseen.
Harri ei syönyt kovin railakkaasti, joten päätimme lähteä pyytämään rautua askeleen verran ylängölle päin. Löysimme vanhoja reikiä, yhden mateen ja poppoon ruotsalaisia lainvalvontaviranomaisia, mutta rautuja ainoastaan kangastuksissa.
Kalastusaika oli jälleen niin valitettavan lyhyt. Täällä hienoissa maisemissa olisi pilkkinyt vielä monta päivää, mutta työt kaukana etelässä kutsuivat - valitettavasti.
Lähes koko reissun ajan kelit olivat hienon ja hyvän välimaastossa, mutta viimeisen aamun vaakaräntä tasoitti hieman tunnelmia. Eipä tuo kuitenkaan haitannut, kunhan pukeutui kunnolla. Paluumatka sujui vielä vähälumisemmissa merkeissä, mutta kuitenkin yhden päivän aikana, kun pääsimme alamäkeen huilaamaan.