Minustakin oli tullut viimein rehellinen työläinen. Nyt oli siis viimein rahaa pistettävissä kalastukseen, mutta valitettavasti lähes kaikki aika myös meni tuon rahan pyydystämisessä. Vielä kun lomia ehti kesäksi kertyä huimaavat kaksi päivää, niin odotukset tulevalle kesäkalastuskaudelle eivät olleet kovin korkeat. Mutta kun on tahtoa, niin löytyy aikaakin.

Vaskolompolon autiotupa illan hämärissä

14.-16.4 Vaskolompolon autiotupa

Tulin pitkänäperjantaina kotiin. Tällä kertaa olin viisas ja varasin päivän pakkaamiseen. Taisteluparinani tälle reissulle oli tulossa jälleen kerran Miikka. Tiukan aikataulun takia varasin Kalmankaltion lomasta kelkkakyydin puiston rajalle. Pitemmälle isännällä ei ollut lupaa mennä.

Puiston raja kulki siinä kohdin ylhäällä puuttomassa tunturissa. Oli hieman orpo olo hypätä suksien päälle sen kaiken lakeuden ja kovan viiman keskellä, kun pari päivää sitten seisoin vielä Helsingin rautatieaseman tungoksessa.

Tarkoitus oli mennä sinä päivänä Vaskolompoloon asti, mutta jäimme loppujen lopuksi Pahtajärvelle Kalmankaltion kehoitusten saattamana. Tuvalla oli pari paikallista pilkkimiestä pitämässä leiriä. Kalaa ei ollut kuulemma tullut tasan yksi kappale. Emme antaneet moisen informaation heikentää uskoa, vaan painuimme jäälle. Ahkeran kairaamisen jälkeen saimme kuin saimmekin yhden jotain puolikiloisen harrin.

Ilta meni kalajuttuja kertoessa ja niitä kuunnellessa.

Seuraavana päivänä hiihtoa oli vain 10 km, mutta pehmeä keli ja muhkurainen maasto väsyttivät miehen. Vanhoja jälkiä seuraamalla erehdyimme vielä lopun jokivarsilouhikkoon. Lievästi sanottuna välissä hieman vitutti.

Vaskolompolon autiotuvalle on aina mukava tulla. Välissä oli ollut vain pari kävijää, mutta viime syksynä kuivattamani evä oli löytänyt uuden omistajan. Aitona patrioottina epäilen tietysti niitä saksalaisia.

Toiveet olivat suuret, mutta kalaa ei kyllä kuulunut. Pari kulmakkoa kävi nykäisemässä, mutta siinä kaikki. Illalla kävimme kokeilemassa lähellä olevalla ahvenlammella. Kuntoa saatiin ja raikasta ilmaa.

Seuraavana päivänä hiihtelimme Pikku Kietsimälle. Epämääräisten pummausten jälkeen pääsimme jopa perille. Alku oli yhtä vauhdikasta menoa, kuin Vaskolompolossa. Viimein Miikka onnistui kuitenkin saamaan siian ja minä samaan aikaan pääsin kiinni ahvenparveen (noin 100-150 grammaisia). Tuntui ihan juhlalta.

Iltapäivän aikana onnistuimme vielä saamaan lukuisan ahvenkasan (koko pieneni) lisäksi hauen ja pari taimenta, joista suurempi oli vajaa kiloinen. Sen keplottelemiseen avannosta ylös meni tunti, kun sivutapsi oli tarttunut evään, jolloin ylös vedettäessä kala kääntyi aina poikittain. Viimein karahkalla tökkien saimme katkaistua sivutapsin ja kalan ylös.

Tänä ja seuraavana päivänä testailimme Vaskolompoloa eikä nykäissytkään. Vettä lompolossa on muuten 1.5 metriä parhaimmillaan - ei mikään syvä järvi. 25 kilometrin hiihtolenkki kotiin oli lyhyesti sanottuna raskas. Välissä erehdyin pitovaikeuksien takia laittamaan pohjaan liisteriä, joka sai suksen jäätymään hiihtokelvottomaan kuntoon. Siinä sitten veisteltiin puukolla jäätynyttä liisteriä pois suksen pohjasta. Viimeisellä kympillä päästyämme kelkan jäljelle Miikka leikki maajoukkuehiihtäjää kuvitellen jättävänsä minut. Turha luulo, vaikka välillä meinasinkin jo luovuttaa.

Iijärven pitkä selkä Näätämön päästä katsottuna

11.-13.5 Iijärvi

Tämä reissu on selvä osoitus siitä, että ihminen ei koskaan opi. Vaikka aikataulu oli tiukka niin päätimme silti käydä reilun 20 kilometrin päässä Näätämön luusuassa kalassa. Kaiken muun kivan lisäksi meillä oli mukana yksi vähemmän hiihtänyt. Reissuporukkana oli siis tällä kertaa minä, Laura, Miikka ja Pekka Aikataulun sovittamisen takia reissu jäi näinkin myöhäiseksi, mutta luottamus jäiden säilymiseen oli kova.

Entisestäänkin tiukka aikataulu kiristyi, kun isä ei meinannut saada pakattua kamppeitaan millään. Matkalla näkyvät maisemat hieman huolestuttivat, sillä kunnon jäitä ei näkynyt oikein missään - ei edes Inarinjärvessä. Iijärvelle vievää tietä ei aurata talvella, mutta lumet olivat sulaneet. Parissa kohtaa kevättulvat olivat vieneet tien kokonaan matkassa. Siinä sitten soviteltiin Pösöä lautojen päällä yli.

Perillä oltiin yhden aikaan yöllä ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta - jäätä riitti ja sinne pääsi muutenkin kuin uimalla. Tiukan aikataulun vuoksi päätimme lähteä välittömästi hiihtämään. Vaikka hiihtäminen oli kohtuullisen vaivatonta, niin matka eteni hitaasti. 15 kilometriä edettyämme puhti oli suurimmasta osasta porukkaa aika lopussa. Nukkumaan pääsimme viiden aikoihin. Lunta ei enää ollut metsissä juuri lainkaan - laikkuja siellä sun täällä.

Seuraavana päivänä päästyämme vihdoin ylös pakkasimme hieman evästä reppuun ja lähdimme hiihtämään kohti luusuaa. Välillä kävimme tarkistamassa karttaa merkityn autiotuvan. Se oli asuttavassa kunnossa, mutta "hieman" raihnainen. Siinä samalla Laura humpsahti rannassa läpi ja kasteli housut + sukat.

Päätepistettä lähestyessämme huomasimme, että siellähän on jo sulaa. Jonkin verran ennen luusua on matalikko, josta jää oli jo sulanut pois. Taas lähempänä luusuaa oli jäätä. Sinne emme kuitenkaan päässeet, koska sillä kohdin rantasula oli niin suuri, ettei sitä kautta päässyt kiertämään. Siispä pilkimme kauempana. Kalastus meni taattuun tapaansa eli ei nykyäkään. Miikka oli unohtanut haalarin teltalle. Siispä mies ei juuri pilkkinyt, vaan hiihteli naama sinisenä eestaas. Sillä vaikka oli jo noin kevättä, niin vesisade, vinkeä tuuli ja yleinen koleus eivät tuntuneet kovin keväisiltä.

Takaisin hiihdettiin hiljaisuuden vallitessa. Laura simahti totaalisesti, mutta perille päästiin. Välissä jään ylin pintakerros petti. Tämä pelotti meitä siihen malliin, että päätimme lähteä hiihtämään aikaisin pois, jottei päivän lämpeneminen (ja täten pintakerroksen pettäminen) jätä meitä ihan ongelmiin keskelle Iijärveä.

Aamu alkoi ihan sutjakasti, paitsi ettei minun sukset (vieläkään) luistaneet minnekään. Sainpahan taas yhden hyvän syyn kirota puusukset helvettiin tai vähintään museoon. Välissä jää oli niin mustaa, että hirvitti hiihtää siitä yli. Kesti se kuitenkin. Oikaisimme yhden niemen ja maakannaksen. Rannoille pääsy ja sieltä pois oli tässä vaiheessa jo melko vaikeaa. Jokainen taisi molskahtaa jossain vaiheessa ja yhdessä vaiheessa olimme Miikan kanssa pienellä jäälautalla. Välissä kokeilin kairalla ja huomasin, että jäätä ei ainoastaan näytä olevan vähän, vaan sitä on vähän.

Jokainen huokasi helpotuksesta, kun viimein pääsimme perille ihan ehjänä ja ilman kunnon uimisia. Uskoisin, että olimme viimeiset pilkkijät sinä keväänä IIjärvellä. Kokeilin vielä Kutulahdessa reilun puoli tuntia ilman nykyä.

Takaisin ajaessa päätimme ottaa seuraavan reissun keveämmällä aikataululla ja paremmilla jäillä.

PS Tullessani takaisin Helsinkiin nukahdin yöllä paikallisjunassa pummaten kotipysäkin. Onneksi taksit kuitenkin kulkivat.

9.-11.6 Vaskolompolo

Ettei Vaskolompolo jää ihan unholaan, niin päätimme ottaa uusiksi ja lähteä katsomaan ovatko isomukset kotona. Miikan lisäksi sain houkattua reissuun mukaan Harrin. Autosta tavaroita purkaessamme rajavartijat pöllähtivät mönkijöillä paikalle. Kevät oli aikaisessa ja ura pöllysi jo tässä vaiheessa kesää. Muita kulkijoita ei ollut näkynyt.

Pitkän päivän ja 25 kilometriä matkan pölyjä nieltyämme pääsimme perille. Vaikka mekin olemme lyhyen ajan aikana pyörineet siellä useamman kerran, niin loppulähestyminen kämpälle sujui epätietoisuuden vallitessa. Harrilla oli GPS matkassa (ja siihen lähtiessä kämpästä ladatut koordinaatit) ja sen mukaan minä menin liikaa oikealle. Vaikka käännyin kuinka omasta mielestäni vasemmalle, niin aina se mökki vain oli yhä enemmän vasemmalla (en oikein tiennyt uskoako gepsiä vai tuntemusta). Loppujen lopuksi koordinaatit osoittivat puoli kilometriä liikaa vasemmalle eli olisimme menneet täsmälleen kämpälle. Nyt menimme parisen sataa metriä sivuun.

Alkuillan kalastelu antoi kaloja vähin. Kaikki olivat kiltisti 30-40 sentin välissä, mutta pari maapallotärppiä lupailivat parempaa. Lopulta se parempi löytyi kuitenkin vällyjen välistä eli uni kutsui.

Seuraavana päivänä kiersimme järven toisen puolen ja totesimme sen haukiseksi. Alemmasta lomperosta sain noin 40 harrin. Siitä kävelimme useamman kilometrin jokea alaspäin. Nyt kala oli yllättävän hyvällä syönnillä ja napsimme tasaiseen väliin mitallisia suurimpien ollessa vähän reilut 40 senttiä pitkiä. Lukua tuli kaiken kaikkiaan ehkä noin 15 kappaletta. Paluu sujui hienoja kuolpunoita kävellessä. Kun kuvittelet kumpuilevan golfkentän, missä on välissä pensaita, niin olet nähnyt kuolpunan. Niin ja kävimme välissä tutkimassa erään ahvenlammen, mutta kaverit eivät olleet tänään kotona, kuten eivät olleet talvellakaan.

Illan tullessa katosi myös tuuli ja sehän on järvikalastelijan onnela. Vielä paremmaksi homma muuttui, kun siellä täällä tuikit sotkivat muuten tyyntä pintaa. Harri oli tässä vaiheessa uupunut 10 kilometrin kevyestä lenkistämme ja painui pehkuihin. Miikan kanssa viritimme perhovavat ja aloimme hommiin.

Vaikka tuikkeja oli paljon, niin kalat eivät nousseet helposti perhoon. Lisäksi lähestyminen oli vaikeaa - tuikit tulivat aina sieltä, missä et ollut. Välissä kuitenkin kalat jopa tarttuivat, mutta koko jäi alle 40 senttiin. Yhtäkkiä huomasin valtavan tuikkikeskittymän Vaskolompolon luusuassa. Hiivimme Miikan kanssa paikalle ja totesimme tilanteen: iso harriparvi pyöri puolen metrin vedessä 5 - 10 etäisyydellä rannasta. Kerralla kaloja oli pinnassa useampia.

Istuskelimme siinä mättäällä parisen tuntia ja nautiskelimme. Vaikka kaloja olikin paljon, ne ottivat aika krantusti edelleen. Miikka sai kovalla yrittämisellä pari harria ja minä ehkä 5-6, mutta toisaalta välissä tuli vain istuskeltua mättäällä ja katseltua toisen kalastusta. Hommassa oli nautiskelun makua parhaimmillaan. Minäkin kokeilin erilaisia perhoja enkä yrittänytkään maksimoida saalista.
Parvi pysyi yllättävän hyvin kasassa ja rannan lähellä väsyttelyistä huolimatta.
Jossain välissä Miikka luovutti ja lähti nukkumaan minun jäädessä edelleen yrittämään. Välissä tuuli sen verran, että pinta rikkoutui ja välissä taas satoi. Eli pakollisia hermostuttavia pausseja tuli aika ajoin. Lompolo kuitenkin tyyntyi kerta toisensa jälkeen. Keskemmältä onnistuin vihdoin saamaan yhden 46/900 yksilön, mutta kilon raja jäi saavuttamatta. Yksi iso mulla oli kiinni, mutta se katkaisi siiman. Hyvin vaikea arvioida, minkä kokoinen se oli, mutta varsin vakuuttavasti se vei perhoa. Mulla katkeaa aika harvoin perhon kanssa ja käytännössä se tapahtuu joko ensi syöksyssä tai pintaperhostaessa heti vastaiskussa.

Seuraavana päivänä lähdimme jo heti aamusta kotiin. No, pari heittoa ehdin repäistä, mutta eipä tainnut tulla mitään. Ihan loppumatkasta jäimme miehekkään ukkosmyrskyn liepeiden alle. Pahemmalta kastumiselta kuitenkin vältyttiin.

15.-16.7 Lemmenjoen maastot

Tulimme Lauran kanssa viettämään mun kaverin häitä pohjoiseen. Siihen mukaan tietysti lykättiin pieni reissuntynkä vanhoihin tuttuihin maastoihin Lemmenjoen puolessa. Kävelyä oli vain vaivaiset 3-4 kilometriä.

Eipä siitä reissusta ole paljon sanottavaa. Yön yli oltiin ja kalasteltiin makeimmilleen siinä parin kilometrin pätkällä. Kalaa ei juuri kuulunut, mutta sen verran että nuotiolla pääsi paistamaan. Mikä ihme oikein oli, että näistä vanhoista tutuista maisemista kalat tuntuvat olevan jossain ihan muualla (padoissa?). Tulipahan yksi nostalgiatrippi kuitenkin: olisiko ollut neljäs kerta, kun olin samoilla kohdin.

Pois tullessa ehdittiin juuri ukkosmyrkyn alta pois. Pahimman ryöpytyksen alla vastaan pyöräili joku urhoollinen polkupyörällä. Takaan, että siinä sateessa ei sadeviitta estänyt "pieneltä kostumiselta".

Lihava kiloinen harri

12-16.8 Ruotsin Lappi

Miikan piti lähteä matkaan, mutta se sitten jäi hänen saatua paiseen perseeseen. Kivut olivat sitä luokkaa, ettei kävelystä ja leirielämästä olisi tullut mitään. Minun piti sitten lähteä yksikseen, mutta otinpahan sentään koiran matkaan, kuten tavaksi oli jo tullut.

12.8 Lähtö

Olin vasta myöhään illalla Kilpisjärvellä. Pakkasin tavarat pyörän selkään ja eikun polkemaan. Luvat oli tarkoitus ostaa Ruotsin puolen myyjältä, mutta hän ei sattunut olemaan kotona. Sitten piti pärjätä ilman niitä. Pyöräilin jonkin matkaa, jätin pyörän ja kävelin vielä vähäsen. Koira katosi, joten hieman apeissa tunnelmissa nukkumaan vaikka ilma olikin muuten mainio. Heitin muutaman epätoivoisen viskaisun läheisessä lammessa, mutta ei merkkejä.

13.8 Perillä

Juoksin takaisin pyörälle, josta koira löytyikin. Helpotus oli molemminpuolinen. Loppupäivä menikin sitten kävellessä. Ilma oli mainio ja maastot samoin, joten fiilikset olivat sen mukaiset. Taukopaikassa keitellessäni pöperöitä ilma tyyntyi täysin ja kalat alkoivat pintomaan läheisellä järvellä. Koska lähellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan isompia kaloja, niin en vaivautunut kaivamaan kalavehkeitä esille. Syötyäni nousi kylmä tuuli, jonka myötä tuntui, että ilma kylmeni vähintään kymmenellä asteella. Illalla olin perillä siihen aikaan, että ehdin vielä kiertämään lähistön lammen. Ensimmäisellä heitolla sain 37 harrin - ei paha alku. Kaloja tuli sen jälkeen tasaiseen tahtiin harvakseltaan. Ehkä kaikkiaan reilut kymmenen kappaletta ja suurimmat ehkä 42 senttisiä.

14.8 Lähistön järvet

Päivän ohjelmassa oli kierrellä lähistön järvillä. Eka järvi ei aluksi hirveitä antanut, mutta viimein parven löydettyäni pyydystin kymmenkunta kalaa putkeen. Ei kuitenkaan yli 40 senttisiä.

Toinen järvi paljastui loppujen lopuksi paremmaksi. Matalilta kivikkokohdilta sain kovassa tuulessa ihan mukavia harreja, joista suurimmat 45 senttisiä. Bete Lotto oli totuttuun tapaan ykkösviehe. Hiekkaisen osuuden jälkeen törmäsin leiripaikkaan ja heti sen jälkeen nasahti kunnolla. Tiesin heti, että kala oli isompi, mutta ongelmia ylösotossa ei ollut. Strategiset mitat olivat 47/1000 eli erittäin pullea yksilö.

Välillä oli aivan unelmien leiripaikka ja nähtävästi myös kalapaikka, vaikka en onnistunut kuin yhden reilun 40 senttisen saamaan. Kello oli tässä vaiheessa paljon, joten kävelin suoraan järveen laskevan puron suuhun.

Tiesin välittömästi paikalle saavuttuani, että tässä on kunnon kalapaikka. Muuten rannat olivat matalat, mutta keskellä kulki kuin puskutraktorilla vedetty ura. Ensimmäisellä heitolla tuli jo ihan mukava, mutta tsempalot alkoivat vasta kolmannella heitolla (toisella kävi kunnon tempaisu). Ensin kala ei tuntunut yhtään miltään, mutta saatuani sen näkyviin alkoi myös pyöriminen ja sitä kesti. Näin, että kala on tosi iso ja kädet hikosivat myös sen mukaan.

Tuskallisen pitkän köydenvedon jälkeen sain kalan maalle ja hurrasin tunturisopuleille (joita oli muuten paljon) 1.5 kilon rajan rikkoutumista. Mittaus antoi tasan 55 senttiä, mutta punnitus tuotti aivan karmean pettymyksen: vain 1275 g, ei edes ennätys. Suoritin punnituksen kolmeen kertaan, mutta aina sama tulos. Mun silmän kalibroinnit olivat ihan perseellään. Sen siitä saa, kun pyytää aina niitä pieniä.

Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa vetäisin vielä toisen samaa kaliiberia olevan harrin. Tällä kertaa pituutta ei ollut kuin 48 senttiä, mutta painoa mukavat 1150. En tiedä selittikö ensimmäisen harrin köykäisyyttä se, että se oli sisältä tosi loinen ja sairaan näköinen. Ulkoa ei kyllä mitään erottanut. Sain vielä pari pienempää samoilta kohdin ja pari jonkun matkan päästä.

Tässä vaiheessa alkoi ilta siinä määrin uhkaamaan, että piti joutua kotimatkalle kuuden kilometrin päähän teltalle. Ilta ja yö olivat kosteat sekä varsin viileät. Mutta hyvän makuupussin sisällä siitä ei tarvinnut huolehtia.

15.8 Rautulammilla

Päivän teemana oli raudunkalastus. Sitä varten piti tietenkin kiivetä korkeammalle ylängölle. Olin saanut vihjeitä parista potentiaalisesta pikku lammesta ylängöllä. Aamuverryttelynä kävi sopivasti seitsemän kilometrin kävely lammille.

Ensimmäinen lampi oli onnettoman matala eikä antanut mitään. Toinen oli hieman syvempi, muttei antanut mitään. Kolmas ja neljäs olivat jo hieman parempia ja vettä oli paikoin hyvin, mutta ne eivät antaneet mitään. Seuraavaa kohdetta pystyi jo kutsumaan järveksi, mutta se ei antanut mitään. Tätä seuraava oli suurin järvi, mutta kiersin sen silti ympäri. Ja voi sitä onnea, kun yksi yksilö seurasi yhden kerran isoa Viking Herringiä. Suuren endorfiiniryöpyn innostamana kävin varmaan puolet viehepakistani läpi, mutta onnea sille päivälle oli jo annettu tarpeeksi. Lajia en tunnistanut, mutta kun rautuja kerran pyydettiin, niin rauduksi sen tuomitsin.

Katselin pienen kukkulan päältä alempaa siintelevää yhtä uutta lampea, mutta se sai hylkäävän tuomion ilman mahdollisuutta. Tulomatkalla päätin vielä epätoivoisena käydä tarkistamassa jännän kuin tulivuoren kraaterissa olevan lammen. Ettei reissun tunnelma olisi päässyt aivan murentumaan, niin mitään elonmerkkejä en sieltä löytänyt. Lampi oli kyllä kauniin turkoosin värinen ja sijaitsi aika louhikoiden keskellä.

Ylhäältä laskeutuessani ihailin hienoja maisemia. Sieltä oli hyvä tarkistaa alempana olevien lomperoiden ja järvien muotoja ja syvyyksiä. Näin jo sieluni silmissä isojen harrien polskuttelevan isojen kivien välissä. Ne lohkareet olivat kuitenkin tämän reissun aikataulun ulottumattomissa. Koira juoksi välissä ainakin puolen kilometrin hätyytellen riekkoja, mutta jättäen porot rauhaan. Ehkä se ymmärsi, että kun minä sille naama punaisena huudan, niin on parempi tyytyä riekkoihin.

Eilinen puronsuukin oli hiljainen, mutta päivän henkeen nähden lähes rikollista omaatuntoa kärsien otin sentään vaivihkaa pari 40 sentin harria ylös. Ehkäpä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja keskittyä pyytämään niitä kaloja, joita edes luulee osaavansa pyytää.

Teltalla oli hyvä laskea päivän saldoa. Pari harria, yksi seurio ja 20 kilometriä kävelyä. Syksyn lyhyen päivän aikana on enää vaikea kävellä päivässä enemmän ja kalastaa silti lähes kokoajan. Illalla yritin vielä tyyntyvässä illassa pintaperhostusta, mutta nämä kalat eivät tainnetkaan syödä niitä tavallisia Klinkhämereitä ja Nalle Puheja. Yksi orpo sentään erehtyi ottamaan.

16.8 Pois

Heräsin jo puoli yhdeksältä eli karmeen aikaisin mun mittakaavassa. Aamu oli tyyni eli pintaperhokamat esiin. Lähes parin tunnin räpistelyn jälkeen vaihdoin vehkeet virveliin (eli kuten Miikka sanoisi: "Aletaanpa taas kalastamaan") ja vähän ajan kuluttua sainkin 45 sentin harrin. Muutama heitto ja kiinni oli himpun verran jämerämpi. Kala pyöri pitkään silmien edessä ennen kuin sukelsi edessä näkyvän kahden lohkareen alle. Jälleen tuli todistettua Firelinen onneton hankauskestävyys, sillä vain hetken kiveä vasten hankattuaan siima oli poikki.

Tämä onneton tapahtuma oli kyllä myös omaa syytäni, sillä jo edellinen kala oli yrittänyt syöksyä kivien väliin. Sen olin kuitenkin onnistunut estämään. Nyt kala oli kuitenkin isompi enkä saanut pidettyä sitä sieltä erossa. Asia olisi ollut helposti estettävissä kunhan olisin jaksanut liikahtaa viitisen metriä. Joka tapauksessa tähän oli hyvä lopettaa. Päälle jäi kuitenkin tunne, että tänne palataan eikä se tähän mennessä ole yhtään siitä heikentynyt. Jos kalapaikasta voi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin tässä se ainakin päti.

Jäljellä oli vielä kuitenkin karu taivallus autolle. Alku meni hyvin, mutta jossain vaiheessa jalkoihin alkoi tuntumaan. Välissä törmäsin reissun ensimmäiseen porukkaan. jonka hienovaraisesti kiersin. Korkealta harjulta katsoin, kun perheen poika sai joesta pienen tammukan ja juoksi sitä innoissaan isälleen näyttämään.

Loppumatka pyörälle oli tosi tuskaista. Jalkoihin sattui aivan tuskaisen paljon ja reppukin tuntui painavan kohtuuttoman paljon. Pyörän tykönä pääsin onneksi vähentämään kampetta repusta ja sen jälkeen ei ollut enää vaikeuksia. Pyörästä oli tosin mennyt tullessa ketjut poikki, joten poismeno sujui potkulautaillessa ja mäkiä laskiessa. Yllättävän sutjakasti se kuitenkin noinkin sujui.

Koira oli tässä vaiheessa jo varsin puhki eikä juuri riekkoja hätyytellyt. Sillä tuli juostessa varsin kuuma ja kun ympäristö oli siltä osin varsin kuivaa, niin janokin saattoi vaivata. No tullessamme joen varteen se hyppäsi innoissaan jokeen, mutta virta oli hieman liian voimakas. Se pääsi kuitenkin nojaamaan kiveä vasten, mutta ei uskaltanut liikahtaa virran painaessa sitä armottomasti. Mun piti se sitten kiskoa sieltä niskavilloista nostamalla.

Autolle päästiin ja heti saunaa + ruokaa kotoa tilailemaan. Tullessa olin ajaa poron päälle. Siinä puhelimessa sitten kuulin, että Miikka on aika terve. Niinpä seuraava kalareissu sovittiin huomiseksi. Tämä reissu oli enää muistoissa.

17.-18.8 Iissi

Heti Ruotsin jälkeen päätimme vielä tehdä yhdessä yhden yön reissun. Matkaan lyöttäytyi siis minun lisäkseni Miikka ja Pekka. Kohteeksi valitsimme Porttipahdan tekoaltaan takana olevan Iissin (joki). Miikan paise oli parantunut sen verran, että kulkeminen onnistui pienoisesta kivusta huolimatta.

Sodankylän seutuvilla oli satanut viimeiset päivät ja sade jatkui myös lähtöpäivänämme. Siispä vedenkorkeus oli päivän polttava kysymys. Välillä olevat joet näyttivät huolestuttavilta, ja niin myös tien perillä oleva Sarvihaara. Kävelimme kuitenkin jonkun kilometrin alas varsinaiselle Iissille. Tämä on syvintä aapalappia, joten välissä märkiä jänkiä joutui kiertelemään ylityspaikkaa etsien.

Iissikin virtaili jotakuinkin penkan reunoja myötäillen. Vesi oli vajaan metrin normaalivettä ylempänä. Tämä myös sai aikaan sen, että joki oli kaikkialla yhtä ilmeetöntä virtaa - ränni sanan puhtaimmassa merkityksessä. Puolen tunnin heittely paljasti jutun juonen: jokainen saatu kala on hyvin. Sen kalan (30 cm harri) sitten onnistui saamaan Pekka onkivavalla eräästä mutkasta kilometrin leiripaikkaa alempaa. Lisäksi samasta paikkaa tuli yksi särki ja muutama muu kala kävi yrittämässä.

Seuraavana päivänä isä lähti yrittämään mato-ongen kanssa lännempänä olevalle purolle, kun taas me Miikan kanssa suunnistimme ylöspäin. Vesi oli edelleen noussut ja tuli välissä penkkojen yli. Vielä kun ylöspäin mennessä maa alavoitui, niin joki virtaili ihan miten sattui. Varsinaisen uoman ääreen ei päässyt kuin paikoin ja silloinkin kovan työn jälkeen - niin ja kahluusaappailla, joita Miikalla ei ollut. Kun kalantulo oli nolla, niin Miikan huumori petti ja hän lähti takaisin teltalle.

Minä kuitenkin ikuisena optimistina jatkoin kulkuani tai pikemminkin kahlailuani. Tarkoitukseni oli päästä Sarvihaaran suuhun, mutta jossain vaiheessa totesin homman kerta kaikkiaan mahdottomaksi. Maisema oli kuin luontofilmeissä Amazonasin varrelta.

Miikkakin ilmestyi yhtäkkiä takaisin. Juttelimme leppoisia ja kävelimme ylös Sarvihaaraa, josko siellä olisi parempaa. Yhdessä mutkassa sainkin pintaperhooni yrityksiä. Varmaan kymmenen ohivedon jälkeen olin aivan ihmeissäni, että minne tartutustaitoni ovat oikein kadonneet. Asia selvisi 11 yrityksellä, kun väsytin särjen rantapenkalle. Muita kaloja ei sitten näkynytkään, joten palasimme kiltisti teltalle.

Vietimme siestaa ja odotimme yhtä sankaria tulevaksi. Useamman tunnin jälkeen Pekka viimein tuli eikä paljon paremman saaliin kanssa. Muistaakseni hän oli saanut yhden kalan. Joki oli ollut yhtä tulvassa ja yhtä toivoton kalastaa sielläkin päin.

Jatkuva nuotiolla istuskeleminen kävi tylsäksi, joten lähdin käymään Piippuhaaran suuta katsomassa. En elätellyt enää hirveitä toiveita suurista saaliista, mutta näkipähän ainakin vähän jokiprofiilia. Välillä törmäsin koppelopoikueeseen. Joki oli täältä korkearantaisempi ja paikoin jopa koskinen.

Kalaa ei kuitenkaan kuulunut sen kummemmin. Yhden sykähdyttävän hetken kuitenkin koin, kun viehettä nostaessani mukavan kokoinen taimen pyörähti jalkojeni juuressa. Epämääräisen vieheiden vaihdosta ja perhojen uittelusta huolimatta mitään ei enää kuulunut.

Puolen kilometrin päässä nuotiosta törmäsin isään, joka oli taas onnistunut saamaan harrin jotakuinkin eilisestä ottipaikasta - ja onkivavalla. Toisilla onnistaa, toisilla ei. Mutta mitäpä tuosta. Loppuillan paistelimme lettuja ja puhuimme pehmeitä - kuten tavallisesti.

Seuraavana aamuna emme enää kalastaneet, vaan kävelimme autolle. Tätä ennen Miikan paise puhkesi. Siitä valui mätää lähes pienen kahvikupillisen verran. Täytyy sanoa, että olihan aika iljettävän näköistä. Takaisin ajaessamme kävimme vielä tarkastamassa isän monivuotisen linnustusleirin ajalta ennen tietä - ajalta jolloin niissä kairoissa oli vielä lintuja.

Yleistä vuodesta

Kalastuskesästä on vaikea puhua kovin yleistä, kun kalastusta oli noinkin vähän ja reissut kohtuullisen lyhyitä. Joitain yleisiä trendejä oli kuitenkin havaittavissa.

Kevät oli Lapissa lämmin ja kuiva. Tämän johdosta lumet sulivat nopeasti, maa pääsi kuivahtamaan ja vedet laskemaan joessa ehkä jopa puolisentoista viikkoa etuajassa. Ehkäpä tämän takia hyvin aikainen kesän aloitusreissumme oli pitkästä aikaa kohtuullisen onnistunut. Tosin tämä saattoi johtua paikastakin. Itse kesästä mulla ei jäänyt kovin pysyvää mielikuvaa, kun en sitä juuri Lapissa viettänyt.

Syksy meni kuitenkin vähän omasta edestään, kun elokuun kovat sateet nostivat jokien vedet tulvakorkeuksiin monin paikoin Lappia. Tosin tämän jälkeen oli pitkään varsin kuivaa ja vedet ehtivät syyskuuksi laskeutua, ketkä vielä jatkoivat silloin kauttaan. Oma syysreissuni elokuun puoleessa välissä Ruotsin Lappiin oli kuitenkin mulla jälleen kerran onnistunut ja kalantulokin oli enemmän kuin positiivista. Varsinkin syksyn jo vakioksi muodostuneet isot harrit lämmittivät kummasti mieltä.